Kolmena yönä peräkkäin Wanhan Rouvan ystäväpiiristä on tullut joku univierailulle luokseni☺. Harvinaisen selkeitä ja pitkiä (?) tapaamisia. Vau! Sain elää unitapaamisia
sen verran elävästi, että muistin aamullakin jotain.
Seurasin esimerkiksi tanssikoreografian valmistumista, olipa vauhdikasta!, oli myös antoisaa keskustella
koreografin kanssa - pitkästä aikaa. Toisessa tilanteessa olin taidemuseoretkellä ystävän kanssa, totesin taas kerran, että kuvataide inspiroi mielenkiintoisiin kommentteihin, oltiinpa teoksista samaa mieltä tai ei. Se kolmas
oli tavallista höpinää ja kuulumisten vaihtamista, mikä paikka eniten kolottaa ja silleen.. Ei oltu vielä 'korkkaamassa' Wiklundin kattoterassia, johon tutustumista Wanha Rouva innolla odottaakin.
No, ne olivat unia. Harvinaista oli se että uneksin peräkkäisinä
öinä kolmesta ystävästä, joista en viime aikoina ole kuullut paljon mitään. Yhdelle lähetinkin jo tekstiviestin, toisesta tiedän että hän paahtaa töissä (eläkeläinen!), sille kolmannelle
soitan sopivassa saumassa kun oma tilanteeni vähän rauhoittuu..
Todellisuus - yksi sellainen - tuli vastaani eilen illalla kun loppui "Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä
tuli second handia".
697 sivua kovissa kansissa on koetellut Wanhan Rouvan käsivarsia, opusta kannatellessani. Luen nykyään romaanikirjallisuutta eniten iltarauhoitukseksi sängyssä,
selällä maaten. Vaan ei Aleksijevitšin opukset varsinaisesti rauhoita, ne vangitsevat. Pistävät ajattelemaan.
(Olipa hieno esitys, Verbier Festivalin orkesteri ja Valery Gergijev
tulkitsivat Tšaikovskin Pateettisen, sinfonian nro 6 b-molli. Hyvin sopi tähän taustalle, kiitos medici.tv-taltioinnin vuodelta 2015.)
Pateettinen Valery♥
Nyt jotain aivan muuta: Herbert von Karajan johtaa Mozartin Requiemia, Wienin filharmonikot
ja solistit, tallennevuosi 1986! Kyl on kuoron rivit suorassa.. Miten onkin löytynyt samanmittaisia laulajia ainakin eturiviin ja miten onkaan daameilla samanlainen pörröinen tukka.. (kuin epäonnistunut permanentti).
Herbert von kuin posliininukke.
Sileä, hallittu ja hillitty. Tykkään enempi
siitä ei niin patsasmaisesta 
toisesta, joka aina joskus on (ulkonäöltään) kuin Herbert von..
Wanha Rouva on tänään ollut kovin ahkera, harjoitellut tasapainoa köpöttelemällä aamutuimiin ns. omalääkärille, sit postiin, sit apteekkiin ja lopuksi
Kuoppatorin (ei ole painovirhe!
) kulmalle ruokaa ostamaan. Ja kotiin. No, bussilla jotkut välit..
EU-ennakko jäi myöhemmäksi, sillä on aivan liian aikaista raastaa ihminen liikkeelle niin että on määräpaikassa jo kello 9.30! varsinkin nyt kun kotikaupunkini bussiliikenne on aivan sekaisin
tuon Kuoppatorin vuoksi..
Turun ortodoksinen kirkko, nykyinen mini-kauppatori sen ja Kuoppatorin välissä ja
S-Wiklundin ensi viikonlopun avajaisia kuumeisesti valmistelevaa työmaa-aherrusta..
Mutta siis takaisin loppuun. Otsikon "Tavallisen ihmisen kommentti" alta löytyvät ne loppusanat:
- - - "Talvella me hukumme lumeen, koko kylä on lumen peitossa, niin talot kuin autotkin. Toisinaan bussit eivät kulje viikkokausiin. Mitä siellä
pääkaupungissa on? Meiltä on Moskovaan tuhat kilometriä. Katsomme Moskovan elämää televisiosta niin kuin elokuvaa. Tunnen Putinin ja Alla Pugatšovan... en ketään muuta... Mutta me täällä elelemme
niin kuin ennenkin. Niin sosialismissa kuin kapitalismissakin. 'Valkoiset' ja 'punaiset' - ne ovat meille se ja sama. Täytyy odottaa kevättä. Istuttaa perunaa... (On pitkään vaiti.) Minä olen kuudenkymmenen. En
käy kirkossa, mutta jonkun kanssa pitää saada puhua. Puhua muusta... siitä, ettei haluta tulla vanhaksi, ei yhtään tee mieli. Ja surettaa kuolla. Näittekö, millainen syreeni minulla on? Kun menen yöllä ulos,
se loistaa. Jään siihen katsomaan. Antakaas kun taitan teille siitä kimpun..."
- Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Suomentanut Vappu Orlov.
Tammen Keltainen kirjasto nro 492.