Metropolitan-ooppera luottaa musiikin voimaan, eikä turhaan. Elokuvateattereihin välitetty Richard Wagnerin Tristan ja Isolde Metin 50-vuotisjuhlakauden
näytäntönä oli vaikuttavuudessaan tähtiluokkaa, kuinkas muuten, jokainen solisti oli TÄHTI
, ihan jokainen,
vain häivähtävän hetken Wanha Rouva mietti, olisiko elämyksestä tullut kestämättömän ihana jos Tristanin ulkoinen hahmo oli ollut esim. Jonas Kaufmannin kaltainen.. Viiden tunnin aikana, elokuvateatterin hiukan
epämukavilla, pitkäjalkaisille tarkoitetuilla pehmustetuilla penkeillä istuessa kaikenlaista saattaa tulla mieleen.
Mutta kaikkien turhanpäiväisten(kin) ajatusten takana/alla/päällä /ympärillä Tristan ja Isolde –oopperassa jyllää ja iholle
hiipii nerokas, järkyttävä, koskettavan kaunis, mahtava, imuttava musiikki joka ei päästä pakoon. Se tunkeutuu sisimpääsi. Ja pysyy siellä.
Kaipaan/kaipasin hiukan Kansallisoopperan toukokuista Tristania jonka aikana olin vielä enemmän musiikin kanssa kahden.
Ja muutenkin..
Wanhan Rouvan silmät
rekisteröivät kyllä Metropolitanin nerokkaan lavastuksen, taidokkaat laulajat, tyylikkään ohjauksen – ja sitten taas huokaan musiikin otetta. Metropolitanin loppukiitoksissa huomaan, että kamerani on jäänyt kotiin,
ei se mitään, kummallisesti sumentuneilla silmillä en olisi pystynytkään tarkentamaan yhtään mihinkään.
Tämä näyttämöllepano: pelkistetty, harmaa, iso sotalaiva, miehillä sotilasunivormut, Isoldella ja Brangänellä tiukan asialliset kävelypuvut, todentuntuinen myrskyävä meren aallokko heijastettuna
kuvina näyttämön taakse, kaikki se jättää tilaa musiikille ja tuo ihanasti esille laulajien taidot. Siitä alkaa matka, meille kaikille.
Vain Tristanin kuoleman loppuhetket, siinä näyttämötoteutus tuntuu pitkitetyltä, ehkä just niiden hetkien aikana rupesin kaipaamaan
kaunista tenoria kiemurtelemaan kuolontuskiin. Toisaalta, Kurnewalin ystävyys Tristaniin näkyy ja kuuluu loppukohtauksessa koskettavasti, solistin (Jevgeni Nikitin) hieno Metropolitan-elokuvaensiesiintyminen!
Isolde, häntä odotetaan kuuluisaan loppukohtaukseen tuskallisen pitkään, Tristan
hourailee lavalla eri tavoin, ja sit yks kaks Isolde onkin siinä mutta Tristan-parka ei sitä enää tiedä. Isolde viiltää ranteet auki, jää sivummalle odottelemaan loppua/loppuansa, kuningas Marke saapuu surullisena
hyvästelemään ystävänsä Tristanin kuultuaan, mitä oli juoniteltu hänen tietämättään. Isolden lemmenkuolo (Liebestod) lipsahtaa ohi oudon kesynä Tristanin pitkän ja hoippuvan kuolonkamppailun jälkeen..
Sinänsä ruotsalaisen Nina Stemmen Isolde oli mielenkiintoinen. Hänen kasvonsa – joita Met-elokuva lähikuvissakin hyvin esitteli – oli ohjelmoitu
tunnemyrskyn eteen/päälle. Muistelen, että viime kevään Elektrassa Stemme ilmaisi avoimemmin tunteita ja tuskaa. Nina Stemmen kasvot ovat ilmaisukykyiset silloinkin kun ovat naamio. Ääni on koko ajan jumalainen, ohjauksesta
sit riippuu miten näitä taiteilijan elementtejä käytetään lopputuloksen hyväksi.
Metropolitanin oopperataltioinneissa on aina kiinnostavaa myös väliaikahaastattelut, joita tässä produktiossa supernopeasti hoiteli Deborah Voigt, samoin väliaikakuvissa näytetään
se valtava, kirjaimellisesti kulissientakainen työ, jota oopperaesitys tarvitsee. Kaikki väliajalla äänessä olleet taiteilijat ylistivät myös Metropolitan-orkesteria, sitä kehuttiin yhdeksi tärkeäksi
solistiksi ja toisaalta, laulusolistien luotettavaksi tueksi.
Valitettavasti
taas kerran elokuvaoopperassa kuulijat/katsojat kuvittelivat, että heillä on oikeus väliajalla suureen ääneen kommentoida esitystä tai vaihtaa muita omia kuulumisiaan niin, että he, jotka haluavat kuunnella nopesti artikuloivan
Ms. Voigtin ja haastateltavien puhetta, joutuvat usein arvailemaan, mitä tuli sanotuksi – siis valkokankaalla.. Tunteellinen Wanha Rouva ihmettelee myös, miten joku voi pälättää pikkuasioita heti kun viimeinen sointi
valkokankaalla on hiipunut – nimenomaan sellaisen oopperan kuin Tristanin jälkeen, Tristanin, joka on ”kovaa kamaa” ensimmäisestä äänestä viimeiseen äänettömyyteen.
Tämän esityksen musiikillinen johto Metropolitanissa oli Sir Simon Rattlen hyppysissä, hänkin rupeaa olemaan, hm, ikääntynyt, kertovat väliajan lähikuvat. No, nippanappa yli 60 v. Muistan hänet
henkilökohtaisesti siltä ajalta kun hän johti Finlandia-talossa kolme (?) Sibeliuksen sinfoniaa – ilman partituuria. Hämmästelin silloin (Berglund-aikaan), että miten ulkomaalainen kapu oli niin Sibbaan perehtynyt. Noh,
siitä on jo aikaa (kymmeniä?) vuosia ja myöhemmin Rattle on kunnostautunut myös Sibelius-kapellimestarina. 
Lauantai-iltapäivän teatteri-istunnosta Wanha Rouva kompuroi vaatenaulakolle ja sieltä kauppatorin Heselle ostamaan iltapalaa (Megaburger☺)..
Perusolotila ei oikein tahdo palautua. Vieläkään, tätä purkausta sunnuntai-iltapäivällä tarkistaessani. - Jos Wanha Rouva sattuisi nyt olemaan uudella mantereella, yrittäisin sovittaa aikatauluuni Metin Tristanin..
Finnkino: Kausi alkaa juhlavasti Mariusz Trelińskin ohjaamalla ja Simon Rattlen johtamalla uudella Tristanin ja Isolden produktiolla. Australialainen tenori Stuart Skelton elokuvateatteriesityksissä
nähdään nyt ensimmäisen kerran.
Kapellimestari: Simon Rattle. Ohjaus: Mariusz Treliński; Lavastus: Boris Kudlicka; Puvut: Marek Adamski; Valot: Marc Heinz;
Heijastuskuvat: Bartek Macias; Koreografia: Tomasz Wygoda.
Rooleissa Nina Stemme (Isolde), Stuart Skelton (Tristan), Jekaterina Gubanova (Brangäne), René Pape
(kuningas Marke), Jevgeni Nikitin (Kurwenal).