Elämykset kasaantuvat ja liittyvät yhteen ketjuksi jonka pitävyys ja kestävyys pysyy seuraavatkin 30 vuotta. Miten niin?
No, lauantain Stravinsky ja Salonen –konsertissa
totesimme backstagella, että tänä vuonna on kulunut 30 vuotta siitä kun Wanha Rouva, silloin vähän nuorempana, sai ensimmäisen kerran kapellimestari Esa-Pekka Saloselta kuittauksen konsertin käsiohjelmaan, se
tapahtui Turun Musiikkijuhlilla Turun konserttitalon kalsealla backstage-käytävällä. Konsertin ohjelmassa oli Schönbergin Verklärte Nacht ja joku Sibeliuksen sinfonia, muistan, että Schönberg oli se josta muutaman sanan
vaihdoimme.
Nyt päättyvän viikon musiikillinen alku-Ässä oli Strauss,
Richard. Eilen otin EP:n kuittauksen Elektran käsiohjelman siihen kohtaan, jossa kapellimestarin haastattelu oli otsikoitu ”Se on musertava, kuin moukari”. Kun mainitsin että olen aivan samaa mieltä, EP kehtasi sanoa
”Kerrankin!” johon Wanha Rouva kyllä väitti vastaan että ainahan minä..
Ensi kesää
odottelen, onko Salosen Suomen ohjelmassa sit konserttia, vai mitä – jotain kuitenkin on! Kuulemma on vielä ”vaiheessa” = ei sitä nyt sen tarkemmin voi Wanhalle Rouvalle vielä kertoakaan. Toki Salosen varastossa on valinnanmahdollisuuksia.
"Voi se olla muutakin..", oopperaa, partnerilta?
- Wanhalle Rouvalle tuleekin mielenkiintoista kesää: Savonlinnan Oopperajuhlien Sallis-Kullervon lippu on jo ostettu
ja hotellikin varattu ja Helsingin Juhlaviikollakin on siis jotain mitä ei voi ohittaa..
Lauantain Stravinsky. Hilari (Hannu-Ilari) Lampila ihmettelee Hesarissa yleisön innostusta (perjantain
konsertissa) kysyen, herättikö julma uhrirituaali yleisössä Salosen toivomaa kauhua. Ilmeisesti käsiohjelmassa on tuollaista tekstiä, selostetaan Kevätuhrin rituaalia, mitä musiikin eteneminen hyvin kuvaakin,
mutta koska Wanha Rouva haluaa saada omat vaikutteensa ilman ennakkotietoja, en taaskaan lukenut käsiohjelmaa.
Koin, VAIKKA toki tiedän Kevätuhrin ”juonen”
Sacren moneen kertaan kuulleena niin livenä kuin levyiltäkin, siis koin yhteisenä pallosalamana eilisen iltapäivän, Esa-Pekka Salosen innostavan kapellimestariuden, musiikin hurjan
ja syvän vaikutuksen ja Radion Sinfoniaorkesterin taidon, koko esityksen. Kaikki toimi sekunnin murto-osien tarkkuudella, maustettuna soiton/johtamisen innolla ja yleisön mukana elämisellä.
Ihana paketti!
Ystävättäreni, jonka kanssa vaihdoimme paikkoja heti alussa niin että hän sai istua katsomossa ylempänä Wanhalle Rouvalle varatulla paikalla ja muodostaa ensikertalaisena omaa kokonaiskuvaa Stravinskysta, hän
ihmetteli miten/miksi yleisö istui niin haudanvakavana ja jähmettyneenä musiikin rytmi-ilottelua kuunnellessaan.
Joo-o. Niinhän Wanhan Rouvankin on aika usein vaikeaa istua hillityn hallittuna paikallaan, pitää kädet kurissa ja kroppa linjassa ja naama kohteliailla peruslukemilla kun musiikki oikein vie mukanaan. Mutta välttääkseni
närkästyneitä/ihmetteleviä pään kääntyilemisiä suuntaani – jotka taas häiritsevät minua – onnistun tuossa ”hillitte ittes” –ilmapiirissä nykyään jo aika hyvin,
olenhan harjoitellut kauan. Naamani ei kuitenkaan pysy peruslukemilla: hymyilen usein, varsinkin silloin kun musiikin ja muusikoiden ja kapellimestarin yhteistyöskentelyn seuraaminen yhdistyy täydellisesti omaan onnen tunteeseeni.
Kuten eilen. Tavallista hankalamman ja vähäunisemman täydenkuun yön jälkeen, väsymyksestä täristen, jouduin vääntäymään
bussiasemalle jo kello 11, päästyäni perille nykyiseen pääkaupunkiimme olin vieläkin aivan turta, epävarma ja varmaan kaikkea muuta kun mukava tavattava ystävättärelleni,
joka oli minua vastassa Kampin kaukoliikenteen montussa.
Mutta kun konsertti alkoi, kun Stravinskyn minuutin mittainen
Fanfaari kolmelle trumpetille alkoi ja kun Sinfonioita puhaltimille alkoi ja kun balettimusiikki Agon alkoi – silloin musiikin voima hiipi Wanhan Rouvan väsyneeseen kroppaan ja epävarmaan mieleen. Kaikki oli hyvin! Nämä kolme alkupalaa illan kattauksessa olivat Wanhalle Rouvalle outoja – mutta toisaalta,
Stravinskyn rytmikeikuttelu ja orkesterin taidokkuus imaisivat Esa-Pekan ohjailussa jännittyneeseen odotukseen, sillä paussin jälkeen tulossa oli Kevätuhri – Le Sacre du printemps, monesta syystä meidän kaikkien
odottama.
Silloin avautui musiikin taivas. Lataus niin lavalla kuin katsomossakin oli huikea. Me – tai siis,
pakko tarkentaa: ainakin Wanha Rouva laskeutui musiikin syleilyyn, kaikki oli/on kuitenkin hyvin, musiikki sai taas tehdä sen, minkä tiesinkin ja mitä odotin.
Sacren 33 minuuttia - ne olivat sitä pulssimusiikkia jota harmaa arki kaipaa ja tarvitsee. Orkesterissa napsasivat niin kiiltonahkakengät kuin piikkikorot tai tavallisetkin
kengät, kapukorokkeella kiiltävät – RSO:llahan on ns. lievästi vapaampi pukukoodi näissä matineaesityksissä. Näki – ja kuuli – että orkesteri oli vapautuneessa vauhdissa. Backstagellakin huomioitiin
myöhemmin että tunnelma oli ollut letkeämpi.. (Mitä minä sanoin! TV jäykistää/hillitsee.) Katsomossa Wanhan Rouvan sormet poimivat Sacren rytmeistä tutut highlightsit, hangonkeksi venytti kasvot hymyyn
ja korvat pinnistäytyivät supertaajuuksille.