Tällä viikonlopulla on tullut elämyksiä melkein enemmän kuin Wanhan Rouvan on mahdollista kestää. Tuoreimpana maailman koskettavinta musiikkia Saksasta, Don Carlon Elisabetina Anja Harteros sai kyyneleet virtaamaan
loppupuolen aarioita kuunnellessa ja katsoessa, miten voi olla tällaista! Ihana Jonas Kaufmann oli odotusten veroinen, kaunis katsella ja komeaääninen, René Pape Filipinä oli hyvä mutta ei Matti Salmisen veroinen. Matin Filip on lähtemättömänä mielessä meillä
kaikilla jotka olemme sen saaneet kokea Suomen Kansallisoopperassa.
Lauantain iltapäiväkonsertissa Musiikkitalossa odotukset olivat korkealla - olihan lavalla takuuyhdistelmä. Mutta mikä kumma, reippaat taputukset katkaisivat Brahmsin
pianokonserton kolme kertaa, siis joka osan jälkeen läps läps läps ja vielä
pitkäänkin, ei niin että nolona sivuille vilkuillen äkkiä seis. Harmi, harmi, minulta ainakin meni fiilikset, voi olla että solistikin ihmetteli. Yleisössä joku ulkomaalainen vieras oli kysynyt että onko Suomessa aina tällainen tapa
!
Paussin jälkeisessä Petruskassa tanssi joku muukin kuin baletin nukke... Joko tavan mukaan tai alkupuolen kokemuksesta viisastuneena kapellimestari soitatti teoksen osat yhteen niin että ylimääräisille läpsytyksille
ei jäänyt tilaa. Esityksen jälkeen kiitoksia tuli sitäkin enemmän, ihan joku bravoo-huutokin
. Konsertin aloittanut Jouni Kaipaisen
Beniniläinen aamulaulu oli virkistävän erilainen alkusoitto. Mitä kaikkea lyömäsoitinarsenaaliin kuuluukaan ja miten niitä voidaan/osataan käyttää!
Musiikkitalon tällaiset konsertit ovat mukavia "perhejuhlia", yleisön joukossa oli paljon niitäkin tuttuja joita yleensä näkee vain lavalla tai backstagella. Tervetuloa/-menoa Helsinkiin toistekin, tamperelaiset!
Don Carlon aikana käytiin myös Suomen tasavallan seuraavan presidentin vaalikisassa alkuerät, meikäläiselläkin heräsi taas mielenkiinto näitä vaaleja kohtaan (toki
kävin äänestämässä). Siis uurnille kansalaiset!