Sain suruviestin: lapsuudenaikainen hyvä ystäväni on toissapäivänä menehtynyt vakavaan sairauteen, joka eteni nopeasti ja rajusti. Viikkoa aikaisemmin olin soittanut hänelle nimipäivätervehdyksen, mutta puhelu oli jäänyt tosi lyhyeksi ystäväni sopertaessa
vain ettei voi puhua ja että hän soittaa minulle. Onhan noita huonoja tilanteita, ajattelin. Jäin odottamaan vastasoittoa.
Asia jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Olimmehan soitelleet - harvakseen mutta tasaisesti - vuosien aikana, muistelleet vanhoja aikoja ja lapsuutemme ja nuoruutemme Pohjanmaan lakeuksia, mutta myös jahkailleet nykyaikaa ja kinastelleet musiikkimakujemme
poikkeavuudesta. En ollut tavoittanut ystävääni langoille moniin, moniin kuukausiin, olin siis iloisesti yllättynyt, kun hän vastasi nimipäiväpuheluuni, edes lyhyesti. Sitä vastasoittoa ei tullut koskaan.
Oman äitini kuolemasta tulee kesäkuussa 10 vuotta. Lapsuudenystäväni menehtyminen nostaa mieleeni ajan kun vanhempani olivat aamusta iltamyöhäiseen töissä ja minä leikin omissa oloissani kotona. Naapurin pihalla seisoi tyhjillään leikkimökki. Leikkimökin
alkuperäinen haltijatar oli kasvanut aikuiseksi ja muuttanut muualle, yksinäiselle pikkutytölle tarjottiin mukava leikkipaikka siitä, ihan kodin vierestä. Joskus siellä kanssani leikki myös tämä ystäväni.