Niinhän minä luulin maanantai-iltana Musiikkitalon Paavo-harjoitussalissa (Paavo – Berglundko?), kun olin kuuntelemassa ja näkemässä kolmen suomalaisen nykysäveltäjän
sellomusiikin kantaesitystä tai esitystä ensi kerran Suomessa.
Mutta ei! Kaikki kalpeni - ja melkein unohtuu, anteeksi Basse! - perjantai-illan Mahler-hurmioon. 
Tamperelaiset tekivät sen taas! Itkettivät Wanhaa Rouvaa, tällä kertaa Mahlerin viidennen sinfonian viimeisten sointujen väistämättä häipyessä
kuulumattomiin. Siitä tunnelmasta ei olisi halunnut poistua. Sitä ei voi unohtaa. Täydessä salissa kuului sinfonian jälkeen huutoa ja kiljahduksia, omituisen vaimeana, mutta totta kai: onnen itkun kuristaessa kurkkua ei massiiviseen
bravo-huudantaan ole voimia. – Jo sinfonian ensimmäisen osan alkupuolella kuului orkesterista jotain sellaista hienoa ja erilaista, että Wanhan Rouvan oli pakko ottaa tuolissaan oikein etunoja ja lukita oma asento siihen, ettei mitään
menisi ohi korvien ja silmien.. Loppunousu alkaa trumpettien kellot pystyssä kajauttamassa fanfaarissa, loppunousun pulssi kuulijan sydämessä kasvaa ja kasvaa samaan tahtiin kuin kyyneleet nousevat silmäkulmiin. 
Miten tuollainen on mahdollista? En ollut yksin tuntemuksineni, en. Loistavasti soittava orkesteri, ei säröääniä mistään lavan nurkasta, ja orkesterin edessä kapellimestari josta säteilevä
magia yhdisti ison orkesterin soittajat ja salintäyteisen yleisön yhdeksi nerokkaan musiikin valtakunnaksi. – Niin tuttu sinfonia, mutta eilen kuin uusi.
Tässäkin konsertissa
oli yksi kuulija joka katkaisi musiikin virtaaman pyrskähtämällä yskimään, muistaakseni toisen osan jälkeen, oikein odotti paussia! Kapellimestari otti usean minuutin tauon kooten itsensä ja orkesterin jatkamaan, Wanha
Rouva lähetti voima-ajatuksia kapupulpetille. Onneksi tuo yskivä häirikkö ei pulpauttanut äänisaastettaan (ja pisaratartuntaa?) ennen Adagiettoa. Eivätkö tamperelaiset osaa ostaa ja nauttia yskänlääkettä
jos on PAKKO mennä sinfoniakonserttiin vaikka ei itse ole kunnossa?
Tiedän omasta kokemuksestani että pari tuntia saa kulumaan
yskimättä, jos/kun lääkitsee kunnolla ja etukäteen. Pah.
Konsertti-illan aloitti säveltäjä Jouni Kaipaisen (Tampere Filharmonian nimikkosäveltäjä)
ja kapellimestari Hannu Linnun keskustelu illan konsertosta ja sen solistista (Paul Watkins). 
Näiden kaverusten sanallista akrobatiaa on riemukasta
kuunnella! Radioon! Suomen Yleisradioon! Koko kansan kuultavaksi! - Nimim. Monien Puolesta.
Olen saanut elämäni aikana ennenkin kokea muutaman sellaisen musiikillisen elämyksen
että jälkeen päin on syntynyt päätös: tämän jälkeen monta, monta vuotta ennen kuin voin/haluan kuulla mitään muuta esitystä tästä teoksesta. Mariinskilaisten Parsifal ja Valery Gergijev Savonlinnan oopperajuhlilla oli yksi sellainen, kesti muistaakseni yli 10 vuotta ennen kuin otin vastaan toisen Parsifal-onnen. Se tapahtui sitten Suomen Kansallisoopperassa, kapellimestari
silloin oli eilinen Mahler-taikuri. Toinen vastaavanlaista etäisyyttä vaatinut ja vaativa oli Verdin Requiem, sekin mariinskilaisten taikoma Mikkelin vanhassa puukirkossa, se etäisyys jatkuu vieläkin. Ja yksi tähän kärkijoukkoon
nouseva on tietenkin eläköitymiskonserttini Mahler nro 2
(Tampere-talo toukokuussa 2011). Ylösnousemussinfonia. Erilaiset
mahlerit mutta yhtä voimakkaat tulkinnat. Joukkojen johtaja on molemmilla kerroilla ollut MagicFinger, tietenkin.
No niin. Eilisen illan Mahlerista on mahdoton kirjoittaa niin, kuin miltä
noin 80 minuutin kokemus tuntui. Sitä vain voi helliä muistoissa eikä sitä voi kätkeä..
Kaikki pakkaset, junan myöhästely, ylimääräinen rahanmeno
(taksit jne), lyhyet yöunet, kaikki häipyy taustalle. 
Onneksi pohjoisen
Man- eikun Pendolino oli Helsinkiin tullessa saanut melkein tunnin myöhästymistä kutistetuksi niin paljon, että ehdin klo 1 lähtevään lentokenttäpikavuoroon ja onneksi kentältä vain rauhallisia matkustajia
ja erittäin iloista oli se, että tapasin pitkästä aikaa yhden tutun entisen työmaani ajoilta ja sain hänestä mielenkiintoista ja hauskaa matkaseuraa ja onneksi Turun linja-autoasemalla oli riittävästi takseja odottamassa
kun lopulta, kellon tikittäessä 3.47 aamulla, vaiheikas matkani oli lopuillaan. Pakkasta oli lähes 30 astetta.
Unta vain en saanut moneen tuntiin, mutta nytkään, noin 4 tunnin
yöunien jälkeen, en ole väsynyt. Se on sitä musiikin (ja muusikoiden ja MagicFingerin) voimaa. Tapasin myös Tampere-talon yleisössä pari ystävää, miten virkistävää sekin oli! Sain myös lahjaksi (omistuskirjoituksin) kirjan, jota rupean lukemaan tänään – tai huomenna, jos tämän pakkaspäivän
uhraisi ns. viikkosiivoukselle. Tässä huushollissa ne viikot ovat kylläkin erikoisen mittaisia..
Ai niin, sellonsoittoa koko viikko. Musiikkitalossa orkesterina
oli Avanti! ja kapellimestarina Hannu Lintu, itsekin sellisti. Säveltäjät olivat Kirmo Lintinen, Olli Koskelin ja Sebastian 
Basse
Fagerlund, solisteina teokset itselleen tilanneet Trey Lee (Lintinen), Timo-Veikko Valve (Koskelin) ja Markus Hohti (Fagerlund). Kiinnostava konsertti, iloinen ja utelias tunnelma, tuttuja niin lavalla kuin
yleisössäkin, mikäs sen mukavampi viikon aloitus.
Viikon lopetus sinetöi sellomusiikin viikon, sillä Tampereella oli solistinumerona myös sellokonsertto,
Mark-Anthony Turnagen konsertto ensi kertaa Suomessa. Kuuluu sarjaan ”kuultava uudelleen” jotta saisin siitä jotenkin otteen. Erilainen kuin maanantaiset musiikit Avanti!n konsertissa. Hieno
käyrätorven ja sellon duetto keskellä konserttoa, ilman orkesterin säestystä, paha paikka cornistille mutta hän (Ismo Ponkala?) selvitti osuutensa kunnialla.
Menisinkö
nyt lukemaan eilisiä lukematta jääneitä matkalukemisia (uusin Suomen Kuvalehti + pari kirjaa) tai tämän aamun Hesarista kulttuurisivuja? vai oliko nyt pölynimurin vuoro?