Ja tyhjä päivä. Eilen, keskiviikkona.
On ollut sellonsoittoa viime päivinä. Ja kovaa yskää,
juoksevaa nuhaa. Aivastuksia.
Sunnuntaina entisen työpaikkani juhlakonserttisarjassa Sigyn-salissa konsertoi eteläpohojalaanen 
Samuli Peltonen, Samppa, tiistaina Helsingin kaupunginorkesterin selloryhmä ulkomaan virtuoosilla vahvistettuna vyörytti sellonsoittoa Musiikkitalossa. Wanhalla
Rouvalla on omat intressinsä tähän musiikin lajiin – tai siis ainakin on ollut. Nyt nämä molemmat tilaisuudet ikään kuin lipuivat ohi. Syy lienee ollut sunnuntaina alkaneessa funssassa - vai missä?
Musiikkitalosta valitetaan että se on synkkä, siitä asiasta olen eri mieltä, mutta se ei ole nyt tämän ajatelman aihe. Sigyn-salissa yleispimeys oli omituisen vahva,
lavan valoista huolimatta, tummanruskea (suklaarasia)juhlakuvio ei nostata mieltä! Esiintyvä duo, pianistina ihana Valeria Resjan, oli tietenkin hyvä, oli ilo seurata näiden kahden nuoren musisointia.
Luulisi että kun Musiikkitalon lavalla on toinen toistaan taitavampia sellistejä,
hurma olisi suuri. Oli kyllä liikuttavaa nähdä miten helsinkiläiset rakastavat orkesteriaan, sali oli melkein täynnä vaikka esiintymässä oli vain yksi sektio orkesterista. Mutta ohjelmavalinta ei Wanhaa Rouvaa puhutellut.
Illan oheiset olivat kyllä hauskat tälläkin kerralla.
”Meidän talon entisiä”, niitä entisiä opiskelijoita
oli todella paljon liikkeellä, oli ilo tavata myös se ”kaukaanen sukulaaspoikakin”, baritonilaulaja joka kylläkään ei tullut sellojen iltaan vaan oli menossa katsomaan toisissa tiloissa esitettävää oopperaa.
Yksi ”entinen” oli ajanut partansa ja kertoi olevansa vuoden siviilipalveluksessa, harmi sinänsä ellei sivariaikanaan jatka julkista kirjoittamista, sillä hän kirjoittaa mielenkiintoisesti.
Sellojen ilta meni melkein yskimättä, pakko kai olikin kun väliajallakin kävin vessassa hörppäämässä yskänlääkettä (joo joo, ihan oikeaa yskänlääkettä!).
Paluumatkalla bussissa kuuntelin tapani mukaan kännykkäradiota, nyt YlePuheen nauhoitettuja lähetyksiä, kunnes yhtäkkiä, 23.44 puhelimeni soi – ja kas kummaa, soittaako se ”meidän talon VIP-entinen”, jonka
numero kännykässäni on, no, mitä ihmettä??!
Vaan kun rupesin kuuntelemaan, nauroin katketakseni
kun huomasin että kysymyksessä on taas kerran puhelin joka soittelee itsekseen. Luurista kuului iloista kapakkahälinää, ihan olin tunnistavani yhden tutun äänenkin, oi voi ja voi, olisinpa ollut Savonlinnassa! Miksi en tullut
ajatelleeksi asiaa ajoissa? Pah.
Tyhjänä päivänä nukuin melkein koko päivän. Kolmiolääkkeet nähtävästi vaikuttavat unettavasti
seuraavanakin päivänä. Kyljet ja vatsalihakset (jos niitä on) ovat vieläkin kipeinä yskänröykytyksestä. Mutta enää en yski. Astmalääkettä
olen hengittänyt tehostetusti. Ehkäpä tämä pimeä päivä ei ole enää niin tyhjä kuin eilinen, ainakin Wanhan Rouvan on tarkoitus lähteä liikkeelle, postiin on saatava parikin lähetystä.
Eräs ystävä toivoi – kirjoitettuani Vuokko-takistani jonka nimi on Maahinen – ettei minusta tulisi maahista. Tänään googlasin maahinen-sanan ja Wikipediassa
olikin ihan metkoja juttuja, voisin ja voin jotain niistä allekirjoittaakin joten ei niin välii vaiks olisinkin maahinen.. Tässä otteita: ” --- Maahiset eli maanväki ovat pieniä,
ihmisenmuotoisia olentoja, joista on paljon suomalaisia kansantarinoita. Maahiset asuvat maan alla omassa maailmassaan. Usein maahisten maailma koetaan todellisen maailman peilikuvaksi, joka voi olla jopa ylösalaisin. --- Omissa oloissaan maahisten sanottiin
olevan rauhaa rakastavia, järjestelmällisiä, siistejä ja sopuisia. --- Maahisten kerrotaan myös lumoavan ihmisiä jäämään
luokseen jos ottaa vastaan heidän tarjoamiaan lahjoja, ruokaa tai juomaa.”
Samppanja onkin lopussa.