111112
On Isänpäivän aamu. Harmaa, sateinen. Lähetän tervehdykseni sadepilvien yläpuolelle omalle isälleni jolta lapsena sain lukemisen ja musiikin kuuntelun lahjan. Päivä on muutenkin täynnä ikävää. Ikävää niin että sattuu. Viikko on ohi ja arki alkaa. Kiri Te Kanawa laulaa ”When I grow too old to dream..” 
Mietin eilistä, entisen työpaikkani juhlailtaa (50 v). Kolmen kerroksen väkeä, 
tai ainakin kahden. Rajoitettu, aikainen päättymisaika, miksi? Tarkoitus varata suljetun piirin jälkijuhliin loppuilta? Moni kuitenkin oli pahoillaan siitä,
että vapaalle seurustelulle jäi kovin vähän aikaa, mahdollisuudetkin olivat hankalammat sokkeloisen tilan vuoksi. Useimmilla oli vuosikymmenten mittaiset ystävyyssuhteet, virallisen ohjelman jälkeen olisi ilahduttanut
mahdollisuus vaihtaa kuulumisia samassa paikassa kauemminkin.
Oli sinänsä ihmeellistä nähdä niitä jotka olivat esimerkiksi tämän Wanhan Rouvan elämässä
vaikuttaneet yli 35 vuotta
- jotkut vaikuttavat vielä nytkin. Eivät kaikki, ei, joitakin suorastaan täytyy kaihtaa!
Mutta missä oli yhteisön oma juhlapuhe? Puhe jossa olisi huomioitu
myös keskuudestamme poistuneet? (Toki meidät läsnäolijat toivotettiin tervetulleiksi, kai?) Mutta äkkiä muistellen: Erkki Alikoski, Kari Aarnio, Essi Heinonen, Matti Soini,
Tarmo Huovinen, Veikko Hankomäki, Heikki Toikka, Lea Piltti, Tauno Hannikainen – monet heistä saavat kyllä ihan oman lukunsa hienossa juhlakirjassa, mutta ainakin viimeisen kymmenen vuoden aikana menehtyneet opettajat olisi voinut
”talon puolesta” mainita aivan erikseen juhlapuheessa - siis siinä puheessa jota ei pidetty - sillä mm. kirkkomuusikoiden kouluttajat olivat aikanaan hyvin tärkeitä omilla osa-alueillaan.
Juhlakirjan kirjoittaja Pekka Hako piti erittäin hyvän ja selkeän esittelypuheen
kirjan tekemisen
vaiheista ja tekemisen aikana muodostuneista huomioistaan, mutta se oli aivan toinen juttu.
Illasta jäi vähän sellainen maku että kun ulkoiseen prameuteen oli mennyt
niin paljon aikaa, energiaa ja euroja, kokonaisuus lopulta oli jäänyt repaleiseksi. (Ei sen juhlapuheen tai -tervehdyksen, olisi tarvinnut kovin pitkä olla..)
En osaa muotoilla tunnelmaani tässä asiassa aivan niin tarkkaan kuin miltä minusta tuntuu, mutta eilinen juhla oli jotenkin - irrotettu elämästä. Juhlapuhetta, joka olisi sitonut inhimillisesti elämän kuolemaan(kin), siis sitä ei kuultu. Seremonioita, niitä toki oli. Fanfaareja. Tervehdyksiä (yläkerrassa), mentiin saliin, kuunneltiin
kaksijakoinen juhlakonsertti
, tultiin salista, mentiin saliin, fanfaareja, virallisia huomionosoituksia, taas tervehdyksiä (= virallisia hymistelyjä),
tultiin pois.. Buffet (= seisova pöytä), kahvi+leivos.
121112
Wanha Rouva nuokkui eilisen päivän
painavaa juhlakirja selaillen. Aamulla alitajunnasta nousi pintaan kysymys: Oliko laulajissa lainkaan mainittu bassobaritoni Kai Valtosta, Kansallisoopperan kuorossa pitkän uran tehnyttä Kerkolan oppilasta? Kaitsu, jolla oli näyttämöllä
säännöllisesti pienempiä solistiroolejakin ja joka on mukana myös Punaisen viivan DVD- ja Mare ja hänen poikansa –oopperan CD-levyllä. Ja joka on laulajien kouluttajana erittäin suosittu
pedagogi, coach, juuri viime kesänä oopperasta eläköityneenä. Mitä sanookaan kirjan nimiluettelo? Ei mitään! Auts!