Ikkunastani näkyy pihan reunassa oleva kadunvarsiparkki, samoin naapuritontin vastaava. Todistin juuri yhden tapauksen välinpitämättömästä liikennekulttuurista: nuorehko mies (läheisen AMK:n insinööriopiskelija?) heitti reppunsa takapenkille ja läksi liikkeelle
autolla, jonka lasit olivat lumen ja mahd. jään peitossa, tuulilasiin tuli aukkoa vain sen verran minkä pyyhkimet saivat aikaan, farmarimallisen auton muut ikkunat jäivät tasaisen lumikerroksen peittoon. Enpä haluaisi olla nyt ylittämässä katua tai muuten
samalla liikennealueella tuon tyypin kanssa.
Aamuni on kulunut rypistyneiden sanomalehtien lukemisessa. Lehtipaperi on nyt ohennettu äärimmilleen, jos vielä ohennetaan, kääntöpuolenkin sivujen teksti ja kuvat näkyvät läpi. Kun vielä lehdet on ennen jakelua niputettu huolimattomasti, rypistyneiden
sivujen lukeminen vie aikaa ja nostaa ärsytystä. Toivottavasti tämän päivän laskostetut sivut olivat poikkeus. Myönteinen huomio oli: Hesarin "ilmettä" oli uudistettu selkeämmäksi, ja todella, ellei noita ryppyjä ym olisi ollut, lukeminen olisi ollut huomattavasti
helpompaa kuin ennen. Vai johtuiko se osittain myös siitä, ettei mainoksia ollut niin törkeän paljon kuin yleensä?
Seikkailuani sanomalehtien sivuilla häiritsi jonkin verran Eve Mantun radiopakinan alku, jossa hän useiden minuuttien ajan rapisutteli mukanaan olleen (?) leivän käärepapereita puhuen rapinan päälle/alle hiljaisella, ajattelemista kuvaavalla äänellä. Siis
hyvä leipä OK, pakinan aihe sinänsäkin OK - mutta tulipa mieleen että pitkitetty paperin rapistelu ja sanojen pyörittely olivat vain ohjelmatäytettä kun varsinaista asiaa ei ollut riittävästi. Hyi, olinko turhan negatiivinen? Pitikö minun samaan aikaan sekä
syventyä päivän lehtiin että kuunnella radiopakinaa? No piti! Tullessani tänne koneelle en enää halua taustalle Eve Mantua, oli hänellä sitten hyvä aihe tai ei.
Talossamme on suruliputus. Jotakuta eivät enää pikkuasiat harmita.