uutisia

Marraskuun alku. Takana jo yksi talven alkusoitto, sitten paluu ”normaaliin” tuuleen ja vesisateeseen. Tuuli on ajoittain hyvin kylmää. Wanha Rouva lähdössä itäiseen Suomeen kauan odottamaansa Sibelius-konserttiin. Ulkomainen nettitiedosto kertoo tunti tunnilta, millainen säätila on Turussa ja Helsingissä juuri niihin aikoihin, kun pitää olla ulkona. – Yöllä kun olin kotona, totesin että tunnilleen piti ennustus paikkansa, loistavaa! Kevyempi vaatetus riitti eikä sadetta tullut kuin iltapäivällä Turussa bussia odotellessani.

Musiikkitalossa juhlatunnelma oli selvässä nousussa jo ennen kuin samppanjabaarikaan oli avattu. Itse arvoin mielessäni, kumpaa lippua käyttäisin ensin, käteeni kun oli jäänyt ylimääräinen lippu jota olin ajatellut eräälle ystävälle yllätyslahjaksi syntymäpäivänään, mutta hän ei päässytkään tulemaan paikalle. Sibeliuksen Nelonen (Sinfonia nro 4 a-molli), sen kuuleminen osui arvonnassani E-parven riville 2, jossa en ole aikaisemmin istunutkaan. Vähän oli kaukana orkesterista ja kapellimestarista jonka työskentelyn seuraaminen on bonusta orkesterin takana olevilla paikoilla.. tai siis riippuu tietenkin kapellimestarista.

Jotain uutta ja ilmeikästä Nelosessa oli, ja häiritsevistä, osien välillä salissa vyöryneistä yskänaalloista huolimatta sinfonian nousu loppua kohti aiheutti Wanhalle Rouvalle hengityksen pidättelemistä ja pulssin kohoamista, ja lopussa spontaanisti tuli huokaus Aaahh.. kun kapellimestari oli hitaasti antanut käsiensä laskeutua ja tunnelman imeytyä salissa jokaiseen korvaan, silmään ja sydämeen.

Paussilla tapasin muutaman tutun, hänetkin joka ei päässyt kaupunginvaltuustoon mutta oli siitä ihan tyynellä, jopa iloisella mielellä.

Konsertin jälkipuolisko aloitettiin jännittävällä Ligetin Viulukonsertolla, uusi tuttavuus minulle mutta koska ohjelman laatija tekee niitä minun toivelaulukonserttejani, en ollut yhtään huolissani etukäteen vaikka teos olikin aivan outo. Jonkinlainen käsitys Ligetistä minulla kuitenkin oli. Vaihdettuani istumapaikkaa ns. omalle paikalleni permannolla, riville P6, minulle tuli myös erinomainen näköyhteys niin solistiin Benjamin Schmid’ iin kuin hänen ja kapellimestari Hannu Linnun yhteistyöhönkin. Ja orkesterin muusikoihin. En kuitenkaan paikaltani nähnyt orkesterin takaosassa istuvien puhaltajien okariinoja, Tirlittan-satua olisi hauska vertailla Ligetiin ja Radion Sinfoniaorkesteriin, miten se nyt menikään? Solistin taidot soitossa olivat huikeat mutta niin oli usea hänen soittoasennoistaankin. Miten voi niin takakenossa saada viulusta ääntä, olkookin että viulu on Stradivarius?

Kuka väittääkään että sinfoniakonsertit ja klassinen musiikki ovat tylsiä? SILMÄT AUKI! Ja tietenkin myös korvat. Vieressäni istunut herrahenkilö kuului kyllä sarjaan ”Pakotettu vaimon kanssa konserttiin”, hänenkin olisi ollut antoisampaa tarkkailla lavan tapahtumia kuin tiirailla käsiohjelmaa ja sen pientä pränttiä. (Miksi muuten konserttien käsiohjelmat painetaan huonosti erottuvalla harmaalla?)

Ligetin konsertto on viiden osan kokoelma koukuttavia sävelkulkuja, hyppyjä, heittoja, ei ihme että solisti soitti nuoteista – vaikka levytyskin on kuulemma tulossa, joten harjoiteltu on - tämä parikymmentä vuotta sitten sävelletty teos ei luullakseni ole niitä helpoimpia ulkoa opittavia.

Illan päätti Sibeliuksen Kolmonen (Sinfonia nro 3 C-duuri), ilmava, muhkea, iloinen, pulssin nostattaja sekin. Mustelmat kädessäni kertovat tänään, miten raivokkaasti piti konsertin lopussa aplodeerata, metallinen kellonremmi on hiukan väljä ja kiihkeissä taputuksissa se lyö jäljet ranteeseen.  Käsiohjelma väitti että konsertti loppuu n. klo 21, minäkin olisin voinut heti sanoa ettei 21 riitä - konsertti päättyi noin klo 21.25, no kun ei johtajaa oltaisi päästetty lavalta pois millään! Vain hätäisimmät helsinkiläiset läksivät kapuamaan ulos parin ensimmäisen kiitoskierroksen jälkeen, minulla, turkulaisella, ei ollut mitään kiirettä, lähteehän noita busseja Turkuun illalla ja yöllä tunnin välein. Löysin tai siis käytin eka kertaa myös oikotietä backstagelle, vähän niin kuin Tampereen malliin..

Mmmmmmmmmmm.. konserttitaltiointeja odotan. Teema tarjoilee niitä joulukuussa niin kuin olin jo arvannutkin, mutta DVD:t jäävät odottamaan Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäiviä vuoteen 2015. Pah.