Aivan oikein, Verdiä, ei Wagneria. Perjantai-illan Aida Kansallisoopperassa kesti runsaat 3 tuntia, mutta kun
pääsin klo 23-bussiin ja sain kännykkäradion nupit korviin, alkoi Ylen Ykköseltä oopperailta – ja mikäs muu sieltä kajahtikaan kuin Verdin Don Carlo(s)! Sitäpä Wanha Rouva sitten kuunteli kunnes lopulta
kaatui sänkyyn joskus aamukolmelta.
Aidan esityksessä häikäisi nimiosan esittäjä Claire Rutter, englantilainen sopraano, tuntematon nimi näin
maallikolle, mutta eipä ole enää! Huomaan Rutterin olleen pari vuotta sitten mukana Kansallisoopperan Naamiohuveissa, se produktio muuten oli sellainen modernisointi (aika onnistunut kylläkin, muistaakseni) että yksittäiset
laulajat ovat jääneet unholaan. Onneksi tuolta oopperan montusta löytyy ainakin yksi ystävä (jo kohta 35 vuotta), joka lupasi hommata minulle uusintakatselun Naamiohuveihin, jos vain aikatauluuni mahtuu.. uusintakierrokset kun eivät
kovin pitkään pyöri.
Seuraavana iltana, lauantaina, kohuttu ja kiitetty Karita Mattila ja Janácekin Tapaus
Makropulos. Sopraanojen taistelu kirkkaimmasta kimalluksesta oli täydessä vauhdissa
– vaikka ei taistelua
ollutkaan. Niin erilaiset primadonnat ja niin erilaisissa osissa ja niin erilaisten säveltäjien oopperoissa, en esimerkiksi oikein osaa kuvitella Karitaa etiopialaiseksi orjaksi.
Makropuloksessa Ms. Mattila oli omalla reviirillään, jos olisi laulettu suomeksi, kyl siäl varman olis tullu jottai turkkulaistki. Kaikki Makropuloksen laulajat osasivat myös näytellä mikä tsekinkieltä
taitamattomalle kuulijalle oli ihan hyvä, sillä on niin tyhmää tuijottaa tekstitystä kun näyttämöllä tapahtuu koko ajan, tapahtui kyllä myös orkesterimontussa, Mikko F piiskasi vaskistakin loppuun asti
kaikki mitä irti lähti (?). Kuunneltavaa musiikkia, voisin vaiks ostaa levytyksen joskus. Minun huushollissani Janácek on tuttua tavaraa, olihan lapseni joskus vaskisoittaja ja kyllä kuunneltiin Sinfoniettaa ja Taras Bulbaa, oma suosikkini
oli/on Sinfonietta.
Hölmöläisen
hommaa: kaksi oopperaa peränjälkeen, toinen vanha tuttu ja rakas, toinen uuden uutukainen tuttavuus ja outo. Vaan kaikelle on selitys. Jos äidin ja lapsen yhteinen lempisäveltäjä on Verdi ja jos vielä sattuu olemaan oopperassa
ystävä, joka asian ymmärtää, silloin äiti vie lapsensa katsomaan esitystä ja kuulemaan Aida-trumpetteja ja muuta upeaa vaskisoittoa (no olihan siellä muitakin.. kuten laulajat
), muistelemaan niitä monia Savonlinnankin Aida-esityksiä. Hyvin Suomen Kansallisooppera pärjäsi vertailussa, tosin hiukan ihmettelimme joissakin kohdin uuden ja vanhan
sekoitusta näyttämöllä. Ja ihmettelimme myös, ts. juniori ihmetteli oliko vankileirin taustakuvien copyrightit kunnossa. Näyttää olleen. Super-bonuksena tuli tämä uusi Aida-tuttavuus. Hyvässä vedossa
(= upeasti) oli myös Suomen Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi Amneriksena. Bravissimo!
Tapaus Makropuloksen lipun olin ostanut jo kesäkuussa, joten silloin ei tullut mieleen Aida, oliko esityspäiviä vielä tiedossakaan. Aida taas piti saada perjantaille ettei
opettajan (= lapsi) tarvitse seuraavana aamuna ehtiä kouluun klo 8..
Maanantaina
kaikki on toisin, talomme kymmeniin osiin pilkottu vesi-, viemäri-, sähkö- ja asbestinpurkuremontti hyökkäsi päälle oikein kunnolla. Mistäpä Wanha Rouva saa kymmenen uutta käsiparia,
auton ja autonkuljettajan – kun budjetti on erittäin rajoitettu.. Vähän tuntuu siltä ettei Verdikään auta. Kokeilisinko Mahleria?