Die Kunst der Fuge. Tuttu sanapari. Eilinen konsertti Turun tuomiokirkossa, Domissa, leväytti kokonaan auki sen merkityksen, avasi sen minulle niin kuin ei koskaan ennen ja tuotti
hämärässä katedraalissa rauhan, onnen, lohdutuksen ja musiikillisen nautinnon. (Ohitan tässä sen takanani istuneen rouvaparin
pälätyksen joka hiljeni vasta kääntyessäni nopeasti ja vihaisesti katsomaan heitä).
Olin vetämällä vetänyt
itseni käyntiin ja lähtemään konserttiin jota toki olin odottanut ja johon monestakin syystä päättänyt lähteä, mutta lähteminen alkoi päivän mittaan tuntua tosi nihkeältä. Onneksi lähdin.
Jo lähestyminen jylhää katedraalia rauhoitti. Kirkon portailla tapasin nykyisen Herr Domorganistin, jonka tunnen jo menneiltä vuosikymmeniltä entisestä
työpaikastani jossa hän opiskeli. Viime vuosien paluumuuttaja. Opettajansa, myös minun entinen työtoverini, itse jo eläkkeellä ollen oli aikoinaan hyvin iloinen siitä että tähtioppilaansa tuli jatkamaan hänen
pitkää, pitkää kauttaan Suomen ainoassa katedraalissa.
Ilta-auringon paisteessa jutellessamme kuulin häneltä suru-uutisen, ystävämme, opettajansa
ja ex-kollegansa Erkki Alikoski oli poistunut elämän urkuparvilta.
Tämä tieto juuri Domissa tuntui musertavalta. Niinä vuosina, kun lapseni oli vielä koululainen ja trumpetisti ja myös satunnainen Domissa soittaja, Alikoski oli aina solistin turvallisena
tukena järjestäen yhteistä yksityistä harjoitusaikaa omien pitkien työpäiviensä jälkeen, niin että korkealta urkuparvelta kajautettu soitto (6 sekunnin jälkikaikuineen) sujui trumpetistilta mahdollisimman hyvin
ja kauniisti.
Vuonna 1980 valmistuivat Domin uudet upeat urut ja odoteltiin niiden vihkiäiskonserttia joka oli määrä pitää syksyllä. Loppukesästä
vanhempani tulivat viettämään isän 75-vuotispäiviä tyttärien luokse Turkuun. Kyselin töissä Erkiltä, eikö nyt sattuisi olemaan yhtään mitään vaikka pientäkin iltamusiikkia ennen
virallista juhlakonserttia jotta isäni pääsisi nauttimaan uusien urkujen soinnista. Turun tuomiokirkko oli kiinnostanut isääni aina ja tiesin näiden urkujen kiinnostavan myös. Erkki kysyi sitten, että tulemmeko sunnuntaina
jumalanpalvelukseen, tokihan näin oli suunniteltu. Sain ohjeen, ettei kannata poistua kirkosta kovin nopeasti vaan odotella eteisessä, meidät ohjataan urkuparvelle jossa hän voi esitellä meille urkuja. Niinpä me kipusimme sinne
koko porukka ja Herr Domorganist piti meille 15 minuutin yksityisen urkukonsertin jonka jälkeen me innokkaimmat (ainakin isä ja minä) pääsimme tutustumaan myös ahtaisiin urkujen takatiloihin.
(Nyt se tuli, itku.)
Tämä
kaikki ja monta muuta muistoa oli taustalla eilen, kun toinen ”meidän talon entinen” aloitti katedraalin joka sopukan täyttävän Bach-vyöryn. Urut ovat isot, kirkkosali juhlallinen, urkurina loistava taituri Ville Urponen
jonka muistan hyvin jo opintojensa alkuvuosilta piano-oppilaana - hänen urkutaiteensa oli huikeaa. Olin tunnekuohuissa ja melkein sanaton kiittäessäni Villeä sakastissa myöhemmin. Bach on Domissa ennenkin vienyt minulta sanat, mutta
eilen koin saaneeni jotain enemmän kuin voin koskaan sanoilla kuvata.
Kotona jälkeen päin luin käsiohjelmasta Villen omistavan konsertin isänsä
muistolle, isä joka oli menehtynyt keväällä, oli kirjoittanut ohjelmaan hienon tutkielman illan teoksesta. - Otsikkoni on lainaus tuosta Jyrki Urposen kirjoituksesta,
lainaan tähän myös viimeisen kappaleen.
Sitten tulee kuolema. Kesken kaiken – kuten aina. Se leikkaa äänikudoksen
lanka langalta. Carl Philipp Emanuel Bach kirjoittaa käsikirjoitukseen: ”Tekijä kuoli säveltäessään tätä fuugaa kohdassa, jossa nimi BACH esiintyy vasta-aiheena.”
Musiikki jatkuu jossakin – kuulumattomissa.