Olen tässä kesän aikana muutamana päivänä käynyt läpi niitä lehtileikkeitä joita aikojen kuluessa olen syystä tai toisesta ottanut talteen. Jotakin
”tärkeää” niissä on ensilukuhetkellä ollut. Mielestäni. Työssäoloaikana kuvittelin, että joskus myöhemmin (!) minulla on aikaa syventyä niihin, lukea tarkemmin ne asiat jotka olen katsonut
tarkemman lukemisen arvoisiksi ja sit heittää menemään ne, jotka aikakin on ohittanut. 
Jep jep. Uppouduin
eilen hommaan niin, että kun tuli yö ja luulin meneväni nukkumaan, huomasinkin pyöriväni sängyssä miettien noin miljoonaa (1 000 000) erilaista huomiota monesta asiasta.
Siinä samalla kertailin eläviin, läheisessä tuttavapiirissäni oleviin ihmisiin liittyviä tapahtumia, tapaamisia
muodossa tai toisessa, keskusteluja, kommentteja. Murheekseni huomasin taas, että me ihmiset puhumme keskenämme aivan liian vähän ja liian harvoin ja liian hätäisesti, olemme sitten lähellä tai kaukana. Oikeaa
keskustelua ei synnykään kun joskus tavataan henkilökohtaisesti.
Tämä oli vaarallinen ajatus! Se nosti mieleeni - keskellä yötä - yhdenkin monikymmenvuotisen henkilösuhteen. Huomasin ajattelevani tätä henkilöä enemmänkin ja henk.koht. tapaamisiamme tai puheluja. Sieltä
nousi esiin ikäviä töksähtäviä huomautuksia (aivan tuorekin tapaus) jotka olivat yleensä tulleet jotenkin irrallisina joko erotessamme tapaamisessa tai puhelinkeskustelun lopussa. 
Kaikissa oli miinusmerkki, osin sulkumerkeissä, osin ihan suoraan. Miksi? Tunteeko tämä henkilö olevansa jotenkin velvollinen ”opettamaan”
minua mutta ei hallitse sitä taitoa? Vai ovatko nämä tökkäykset henkilökohtaisiin asioihini jotain typeriä ja aiheettomia kateuden ilmauksia? Tai oman tyytymättömyyden alitajuisia ilmauksia. Kun muistelen
vuosikausiin käymiämme harvoja keskusteluja, niissä on useimmiten ollut liian vähän aikaa niin että olisi päästy ”lillukanvarsista” oikeaan ajatustenvaihtoon,
siis vaihtoon. Tiedän, että minultakin, suupaltti-musiikkifriikiltä löytyy ajatuksia ja mielipiteitä muutamasta muustakin maapallon asiasta. Tai sitten ei, ehkä ei löydykään.
Kello tuli puoli kolme, lehdet olivat rapisseet eteiseen jo jokin aika sitten. Tajusin, että tämä
on eräs yksinelävän eläkeläisen etu, voin nousta lukemaan aamun lehdet vaikka heti! Nukun sitten sen jälkeen jos nukuttaa. Näin kävikin. Laihat kesälehdet oli luettu vajaa tunti myöhemmin ja sitten, lopulta,
nukahdin muutamaksi tunniksi. Aamun mieliala vain on ollut yhtä pilvinen kuin maisema ulkona.
Vaan ei hätää. Viikon kuluttua
toivottavasti olen ja eläydyn erään musiikkijuhlan päätöskonsertissa!
Thank you for the music… (Aurinkokin
puskee pilvien takaa ja tuuli pyyhkii pilviä kauemmaksi.)
Ja tänään YleFem/SVTWorld klo 21.00 Allsång på Skansen
, Stockholm i mitt hjärta
.