Tapahtumia tai sitten ei

*Musiikki kulkee mielestäni rinnakkain luonnon kanssa sekä suhteessa siihen mikä on ollut ja mikä tulee myöhemmin. Intohimoinen halu saada kello pysähtymään ei yksinkertaisesti käy päinsä elämässä: kello tikittää joka tapauksessa. Tämä naturalistinen idea musiikista on levyttämisen antiteesi, ja levytys voi parhaimmillaankin olla vain historiallinen muistiinpano tietystä hetkestä.

*Vuonna 1991 annoimme konsertteja niin pian kuin orkesteri sai jälleen luvan esiintyä; se oli turvallisuussyistä mahdotonta monen viikon ajan. Helmikuun puolessa välissä paikalle saapui Isaac Stern, jolloin maailma sai tietää, mitä musiikki merkitsi, ei vain orkesterin, vaan yleisön jäsenille, kun sireenit soivat kesken Sternin, Mehtan ja filharmonikkojen pitämän konsertin Jerusalemissa: soitto oli keskeytettävä, koko yleisö joutui vetämään kaasunaamarit päälleen ja Isaac palasi lavalle soittamaan Bachia sooloviululle.

**Tämä Israelissa Persianlahden sodan aikana sattunut kokemus sekä toinen, joka oli tietyssä mielessä hyvin erilainen, nimittäin Berliinin muurin purkaminen marraskuussa 1989, panivat minut ajattelemaan, miten väärin on väittää, että kulttuuri on asia, johon on varaa tai jolle voi omistautua vasta sitten kun ”todelliset ongelmat” on ratkaistu. Tätä perustelua käyttävät hyvin usein poliitikot, jotka säästämään joutuessaan iskevät silmänsä ensimmäiseksi kulttuuriin.

*Jokaisella taideteoksella on ”kahdet kasvot”: yhdet ovat suuntautuneet ikuisuuteen, toiset kohti omaa aikaansa. Tietylle kaudelle antavat leimansa jotkut konventiot ja muodit, ja jotkut sävellykset ilmaisevat tiettyä epookkia. Nämä sävellysten osatekijät saattavat vanheta ja olla tulevien sukupolvien kannalta epäkiinnostavia. Se mikä jää jäljelle, on teoksen henki, sen perimmäisin olemus. Musiikki on sen vuoksi täysin riippumatonta: sen ei tarvitse vahvistaa omia arvojaan, eikä se tarvitse avukseen tiedettä tai muita taiteita ollakseen olemassa ja tullakseen ymmärretyksi.

*Poliitikon ja  valtiomiehen välinen ero on siinä, että poliitikko askartelee käytännön suunnitelmien parissa, kun taas valtiomies on henkilö, jolla on strategisia visoita. Visionäärisen ajattelijan näkemykset eivät aina käy yksiin poliitikon näkemysten kanssa.

*Kun yleisö kuulee viulistia, se näkee hänen sormiensa ja jousensa liikkeet. Mutta kun kapellimestari seisoo orkesterin edessä, etualalle nousevat kaikenlaiset musiikin ulkopuoliset seikat: persoonallisuus, karisma, usein räikeä seksikkyys ja kaikki muut asiat, joilla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa.

Mikä on niin vaikeaa johtamisessa, ja miksi on niin vaikea tulla kapellimestariksi? Instrumentalistin tulee pystyä soittamaan soitintaan; hänellä tulee olla fyysistä voimaa ja kätten taitoa soittimensa käsittelyyn ja kontrollointiin. Mutta miten kontrolloidaan orkesteria? Instrumentalisti voi aina harjoitella; hänellä on kotonaan piano, viulu tai sello. Missä kapellimestari voi harjoitella? Hän ei voi opetella musiikkia tai nuotteja abstraktilla tavalla. Kuvitelkaa pianistia, jolla ei olisi pianoa ja jonka pitäisi opetella Beethovenin sonaatti pelkästään päässään. Se on mahdotonta.

*Vaskisoittajissa on jotain, mikä on nuoren kapellimestarin kannalta miltei pelottavaa. Soittimiensa takia nämä muusikot ovat usein isoa ja vahvaa väkeä, joilla on kyky tappaa mikä tahansa muu sointi pelkällä volyymilla. He pystyvät tappamaan puupuhaltimet ja jouset – sekä myös kapellimestarin ja musiikin! Huonommat vaskisoittajat soittavat yleensä liian kovaa: heillä ei ole herkkyyttä ymmärtää, mitä muussa orkesterissa tapahtuu, ja ovat sen vuoksi epäherkkiä musiikille.

*Wagnerilla trumpetit ovat kehittyneet sangen yksilöllisellä tavalla , joka on tietoisesti tai alitajuisesti vaikuttanut melkein kaikkiin myöhempiin säveltäjiin. Yhtäältä hän avasi tietä Brucknerille ja Mahlerille, toisaalta hän ennakoi  Debussytä. Kun ajattelee Valkyyrian Todesverkündigungia (kuoleman julistusta), sen trumpettien ja Wagner-tuubien sointia, kuulee, miten kiinnostunut Wagner oli vaskista.

*On sangen kiintoisaa panna merkille, millaisia partnereita Wagner kirjoitti trumpeteille. Erityisesti hiljaisissa jaksoissa trumpetit soittavat usein unisonossa englannintorven kanssa. Tämä efekti, kahden soittimen tuottama väri, on keino, jota myös Debussy käytti: ajateltakoon vain La Meriä välittömästi johdannon jälkeen, jossa trumpetti ja englannintorvi soittavat unisonossa. Se ei uskoakseni ole sattuma, Wagnerin orkestraatio on hyvin huolellisesti mietittyä. Boulez sanoi kerran tyypillisen humoristiseen tapaansa, että Wagnerin orkestrointi tuo mieleen tavan, jolla lihakauppias sekoittaa jauhelihaa: niin ja niin paljon vasikkaa, tietty määrä sianlihaa ja sopivasti pihvilihaa. Se onkin sattuvasti sanottu: Wagneria kuunnellessaan aivan tuntee, miten hän punnitsee keskenään soitinten värejä.

  Tuossa muutama ensimmäisistä 141:stä sivusta haarukoitu irtopala.

Michael Lewinin toimittamat Daniel Barenboimin muistelmat A Life in Music ilmestyivät 1991, DB:n ollessa noin 50-vuotias, Seppo Heikinheimon suomennos ”Elämäni musiikissa” vuonna 1993.

Barenboimin debyytti oopperakapellimestarina oli vuonna 1973 Edinburghin festivaaleilla, jossa hän johti Mozartin Don Giovannin. Ensiesiintyminen Bayreuthissa oli 1981. Hän johti siellä säännöllisesti aina vuoteen 1999 asti.

Barenboim on Israelissa kiistelty hahmo, koska hän edistää saksalaista musiikkia ja vastustaa julkisesti Israelin Länsirannan miehitystä. Barenboim hankki alkuvuodesta 2008 Palestiinalaishallinnon passin. Hänellä on myös Israelin, Argentiinan ja Espanjan kansalaisuus.