Kyllä kiitos, me kaikki 1680 (parikymmentä raukkaa oli joutunut jäämään kotiin flunssan tai matkoille lasten talviloman vuoksi) ja orkesteri ja kapellimestari,
me kaikki olimme riemuissamme. Kun ei ole partituuria ja partituuritelinettä häiritsemässä, johtaja voi vääntyä vaikka Z-kirjaimen siis tähän 
malliin ja orkesteri seuraa mukana. Ei ihme että backstagelle yksi viulisti tulikin halaamaan johtajaa todeten, että mukavaa kun isäntä on taas talossa! (Tuli tehtyä pikku viikon keikka Japaniin
edellisellä viikolla..)
Jahas. Siis RSO:n toivelaulukonsertin päätti 14.10.2015 Johannes Brahmsin Sinfonia
nro 2 D-duuri. Päätti täydellisen illan täydellisen ohjelman. Etukäteen Wanhaa Rouvaa kiinnosti eniten Bernd Alois Zimmermannin Photoptosis, 12 minuutin sävelpauhu ja josta MagicFinger kertoo käsiohjelmassa
(ladattavissa verkosta) että ”Olen pitkään halunnut soittaa Photoptosiksen, ja siitä lähtökohdasta jouduin miettimään, mitä muuta
sen kanssa voisi esittää. ” Koska luotan 110% ohjelmarakentelijan taitoon ja makuun, tietenkin tämä uppo-outo teos herätti uteliaisuuteni.
Onneksi
minulle osoitettu paikka ei ollut H-katsomossa rumpu- ja vaskiarmeijan takana, nyt olisivat Wanhan Rouvan yliherkät korvat olleet lujilla. Ihanan railakkaasti ja rajusti ja jahnaavasti ja leijaillen erikoisen teoksen musiikki kulki, iski tajuntaan niin
että suunnittelemani bravoot jäivät huutamatta kun piti niin kiihkeästi aplodeerata. Hieno, ravisteleva pläjäys! – Kiitos myös RSO:lle, he sukelsivat outoon maailmaan täysillä. – Arvaan, että Hannu
nautti.. niin minäkin.
Lempikäsiohjelmakirjoittajani Jouni Kaipainen lataa mm. näin: Photopstosin tapauksessa kuulijan tuntuu mielekkäämmältä ottaa vastaan säveltäjän tarjoama
”tapahtumien kulku” sellaisenaan, ja vasta kun sen vaatima kymmenminuuttinen on kulunut, koettaa älynystyröitä tai musiikista nauttimisen edellyttämiä elintoimintaoja hieromalla houkutella esiin, mitä äsken
tapahtui ja miten siihen pitäisi suhtautua.” - Wanha Rouva hieroo nyt pitkään sieluansa ja sydäntään ja aivonystyröitään.
Noh nii. Sitten laskeuduimme supervolyymien maailmasta kultivoituneiden
(?) sävelten maailmaan, illan solistivieraana oli pianotaiteilija Stephen Hough ja tarjolla Ludwig van Beethovenin Pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15. 
Juuri sopivaa
korvalääkettä ja pulssintasausmusiikkia. Hyvä oli tätäkin esitystä kuunnella – vaikka vieressäni istunut valkotukkainen, vielä vanhempi rouva, myös Photopsiksesta innostuneena, taisi vähän torkahdella
Beethovenin aikana, mutta kaikki me kuulijat pääsimme siinä hiukan tasaamaan verenpainettamme.. - En muista, mikä oli pianistin ylimääräinen, jotain iskelmällistä.
Vaikka yleisöstä puuttuivatkin ne noin parikymmentä
kausikorttilomailijaa, tungos aulassa oli taas niin kamala että Wanha Rouva palasi aika pian paikalleen jossa en koskaan ennen ole istunutkaan. K-katsomo, rivi 4 ja onneksi päätypaikka, josta pääsin liukkaasti konsertin jälkeen
kipittämään backstagelle, oli aivan pakko mennä kiittämään - vaikka olisin jäänyt bussistakin. K:sta avautui uusi, mielenkiintoinenkin näköala orkesteriin ja kapellimestariin, solisti näkyi
avatun flyygelin kannen takaa, vain hänen sormensa jäivät ”pimentoon”. En tiedä, mitä tämä vinkkeli vaikutti kuulovaikutelmaan, tuskin mitään.
Ai niin, “she is my biggest fan”. Joo, näin Wanhaa Rouvaa esiteltiin illan solistille Stephen Hough’ ille backstagella siinä kun onnistuin häneltäkin saamaan kuittauksen käsiohjelmaan. En voinut – aikataulusyistä – jäädä seuraamaan
mitä kaikkea ystäväni kapellimestari illan solistille (ja muille ”perusperheen” jäsenille) Wanhasta Rouvasta selosti, mutta taidettiin siinä mennä Turun konservatorion kansliaan asti..
Omituinen ilta. Vain yhden tuttavan tapasin ohimennen
yleisön joukossa.
Ohjelma todisti todeksi taas kerran muistoni että pitkä Brahmsin sinfonia voi todella olla pitkä, jos se vain soitetaan läpi. Mutta
nämä pölyyntyneet klassikot heräävät Herr Vogelin hyppysissä uuteen virkkuun elämään. Kiitos Hannu! Vaikka Wanhan Rouvan lähtö kotoa Turust’ tällä
kerralla oli jotenkin tahmeaa, my lifeline sai kuitenkin taas ihanaa vahvistusta. Miten hän tekee sen joka kerta?
Taksimatka yöllä linja-autoasemalta kotiin viimeisteli matkan. En ole pitkään aikaan ollut taksikyydissä jossa kuljettaja nousee avamaan Wanhalle Rouvalle oven ja jää vielä pihaan katsomaan, löytyykö
laukusta avain ja kyydittävä pääsee kotiin. Mutta tämä taksikuski olikin nuori mies. – Nuorissa maan tulevaisuus?!
Kello on 02.29. Sanomalehdet tulla kopsahtivat eteisen lattialle. Huomenna, eikun tänään torstaina, on illan
uusinta Teemalla ja verkossa. Olen kyllä jo usein todennut, että ensi-ilta näissä merkeissä on se paras. Ainakin Wanhalle Rouvalle. Mutta kertaus on opintojen äiti, siis nenä tietokoneelle (kapukamera!) ja TV:n digiboksi
töihin.
- - - - - TV-konsertin jälkeen käyty keskustelu (toimittaja Minna Lindgren, professori Laura Kolbe, kapellimestari Anna-Maria
Helsing ja kapellimestari Hannu Lintu) oli pintaraapaisu asiasta josta hyvin voisi istuttaa nämä henkilöt studioon puhumaan enemmänkin, musiikista ja sen kuuntelemisesta, mistä tahansa siihen liittyvästä.
Aivan lopussa Hannu sanoo asian joka kannattaa kuunnella tarkkaan ja joka oikeastaan usein jää "lillukanvarsien" alle. Vedetään liian suoraviivaisia
reittejä musiikista, muusikoista, konserteista, yleisöstä, konserttisaleista - kannattaisi miettiä tarkemmin. Kokonaisuutena.
Minulle
nousi paljon kommentteja mieleen mutta nyt ei jaksa tämän enempää.
Perjantaina: Nyt on koko konsertti katsottavissa
ja kuunneltavissa verkossa http://areena.yle.fi/1-2414239?autoplay=true.