Miksi kutsun aikuista lastani ”äidin pikku linnuksi”? Nimi on seurannut häntä - aika kauan. Nykyisin kun noita lentäviä läheisiä on muitakin, eikä ihan pieniä, lienee asiallista kertoa nimen syntyhistoriaa
(tai sitten ei). Silloin kun lapsi oli vielä pieni - lapsihan hän minulle tulee olemaan aina - harrastimme usein sunnuntaisin aurajokirantakävelyjä, puistokävelyjä Turun seitsemällä kukkulalla, tutustumista kaupungin eri kulmiin. Puistoissa ja rantakatujen
puissa livertelee lintuja, lapsi vastasi niille ja linnut hänelle! 
Sirkutus oli hämmästyttävää. Hellittelynimi valmis. Ei sirkuttaen tapahtuva vuoropuhelu ole loppunut vieläkään,
kuulemma joku lintulaji itäisellä Uudellamaalla saa opetusta Beethovenin viidennen sinfonian alkutahdeissa: ta-ta-ta-taa…
Olen jossakin määrin oudoksunut reaktiota, joka melko yleisesti näyttää syntyneen näistä kirjoitelmistani. Olenko nyt antanut sellaisen kuvan että teen näitä sormiharjoituksia siksi että odotan/toivon
saavani palautetta kirjoitustaidostani, tavastani asetella sanoja? 
Kehujako odotan tai siis luullaanko minun odottavan??? Pieleen meni! nimim.
Aina Kirjoittamista ja Pohtimista Harrastanut. - Hurjasta nuoruudesta nousi mieleen eräs seurusteluaika jolloin kumppanini, mukava, mutkaton kaveri, ei millään voinut ymmärtää, miksi yökaudet olisin halunnut keskustella ja pohtia kaikenmaailman asioita
kun olisi voitu nukkua! Nukkua!? Olisihan se ollut hyödyllisempää kuin puhua pälättäminen? (tai sitten ei). - Eipä siitä sitten sen kummempaa syntynytkään, ystävyys kylläkin.
Kun olen muutaman kuukauden näitä juttujani kirjoitellut, ajatustenvaihto tässäkään kontekstissa ei näytä toimivan kuin parin ystävän kohdalla. Mitä minä oikein odotin?
Joo joo, kuulemma ei olla valmiita tuomaan julki omia ajatuksia joita (ehkä) kommenttini ovat herättäneet. Miten niin??? Miksi niiden pitäisi ollakaan julkisia, ellei niin haluta, minullahan on 2 eri sähköpostiosoitetta joita kumpaakin luen jatkuvasti ja
nyt kun tietokoneasiakin on taas kunnossa, ne myös toimivat. Auts! Toivottavasti en tökännyt ketään pahasti (se oli vain ravunsaksien pikku nipistys). Kyllästyin vain kirjoitustyylini kehuihin, täällä eläkeläisen rauhaisassa ja tasaisessa elossa kaipasin vuorovaikutusta…
En ilmeisesti vieläkään ole oppinut mitään, nimim. Vuoden eläkkeellä ollut.
Olenko siis ainut tätä laatua? Hurraa ja eläköön mykkä Suomen kansa!
Sitten jos Alzheimer astuu kuvioihin, sitten en enää kaipaa mitään vuorovaikutuksia.
Yksi onnellinen 
äitienpäivä on nyt takanapäin, samoin myös sitä edeltänyt sellotaiteilijan syntymäpäiväkonsertti
josta Hesari vetäisi arvosteluun otsikon ”Noraksen ylellinen juhla”. Omissa tunnelmissani konsertista jäi päällimmäiseksi nuoren tuuheatukkaisen pohojalaassellistin tähtihetki kahden harmaahapsisen konkarin välissä, soittamassa uljaasti Pendereckin komeaa
Concerto grossoa nro 1, miten entinen opettajansa, illan juhlittu taiteilija, isällisesti seurasi nuoren kollegansa soittoa ja miten heidän kaikkien kolmen soolo-osuudet kulkivat sujuvasti soittajalta toiselle ja säveltäjä-kapellimestari Krzystof Penderecki
kapukorokkeella piti kaikki langat sormissaan sähköistäen orkesterin ja kuulijat (sähköisku-Penderecki?). Istuin hyvällä tarkkailupaikalla. Olikohan tämän sellistilapsen äiti kokemassa huikeaa elämystä Musiikkitalon täpötäydessä katsomossa? Yhden ent. trumpetistilapsen
isä ainakin oli soittavassa orkesterissa. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa…
Takana istuvan herrahenkilön kysymys daamilleen väliajan jälkeen: Mikä tuo on, piano vai flyygeli? (Vastaus ilmeisesti oli että flyygeli.) "Mutta kun tässä ohjelmassa lukee Kolmoiskonsertto viululle,
sellolle pianolle ja orkesterille"???
Tänään löhötään kotona, huomenna kannustetaan entisen työpaikkani tanssilinjalta valmistuvia loppunäytöksissä, keskiviikkona Klockriketeaternin vierailu
Morbror Vanja (ohjaus Andriy Zholdak), helatorstaina löhötään, perjantaina valmistaudutaan ja lauantai-iltapäivällä käydään Musiikkitalossa tutkimassa, millainen on
Keijukaisen suudelma (Igor Stravinsky balettitanssii sen, mukana joku muukin
). Sunnuntai on lepopäivä.
P.S. Olisi varmaan ollut todella mielenkiintoista olla kevään viimeisessä TFO:n toivelaulukonsertissa (ohjelma kuulemma laadittu kuulijoiden toiveista - mutta millaisella prosenttiperiaatteella?),
siitä kritiikin kirjoittanut henkilö luonnehtii tapausta mm. näin: "Alkusoitto 1812 räjähteli alkuvoimissaan niin lujaa, että tuntui tarpeelliselta siristää silmiä, kun taas
Aram Hatshaturjanin Spartacus-baletin Adagio soi kaikessa siirappisuudessaan täyteläisesti. Bachianas Brasileirasin saksofoni- ja pasuunasoolot esittelivät sekä instrumenttien että soittajien monipuoliset kyvyt."