Siinä se on, muistelmieni nimi. Ollut jo useita vuosia. Tekstiäkin otsikon alle on kertynyt. En kuitenkaan ymmärrä, miksi lähipiirissäni muutama henkilö aina
tasaisin väliajoin muistuttaa: Tee ne! Viimeksi eilen sain viestin (sanatarkka lainaus): ALA KIRJOITTAA OMAELÄMÄKERTAA, JOKA SISÄLTÄÄ SITTEN KAIKKI MYÖS TYÖVUOSIEN TAPAHTUMAT.
Well. Kestovastaukseni on ollut, etteivät kertomani ja kokemani hauskatkin tapahtumat ja mielenkiintoiset tilanteet paperille säilöttyinä
ole enää yhtään niin kiinnostavia/hauskoja kuin kertoessani niistä livenä, itse innosta puoli metriä ilmassa pomppien, suuresti nauttien ja hykerrellen ja hyristen. Äänetön-ilmeetön-litteä paperi
latistaa. Ja muistot muuttuvat. Ja unohtuvat!
Toisaalta, olen useammin kuin kerran erilaisissa tilanteissa ajatellut ja ollut huomaavinani, että eräät elämäni raskaat vuodet ovat rasittaneet myös läheisiäni ”enemmän kuin lääkäri
määrää”. En yhtään epäile! Kyllähän omakutoisena terapeuttina toimiminen voi olla raskasta kun ei voi konkreettisesti tehdä muuta kuin kuunnella, empaattinen ihminen haluaisi myös mennä ja iskeä
nyrkin pöytään ”tämän on nyt muututtava!” 
Kuuntelemista ei kannata vähätellä, se on äärimmäisen
tärkeää niin kuin puhuminenkin.
No, se kriittisin aika on ohi, jäljet jättäen
- mutta silloinkin myös musiikki ja muusikot auttoivat ihmeellisesti, ehkäpä vetäen vielä syvemmälle musiikin maailmaan, ottamaan vastaan musiikin lohdutusta. Sitä ei voi oikein sanoilla kuvailla, vaikka joskus olen yrittänytkin,
kun olen sähköpostissa yön hetkinä purkanut ystävilleni tuntojani jonkin järisyttävän konsertin/oopperan jälkeen. - Suuresti arvostamani ja ihailemani ystävä
on kerran sanonut eräästä musiikkiteoksesta, että jos hän olisi säveltäjä, hyväkin sellainen, hän luultavasti säveltäisi juuri senkuuloista musiikkia, mutta onneksi
hän voi nyt vain soittaa sitä. - Me muut voimme kuunnella ja eläytyä, sekin on lahja. Ja kiitos musiikin esittäjille!!! Plus oma kiitokseni myös niille joillekin
säveltäjille joita minulla on ollut ilo tavata.
Tämä blogi, jonka osoitetta olen melko säästeliäästi jakanut ja jota kokeilumielessä aloitin 20.12.2011, olkoon siis minimuistelma/-ajatelma, varsinaisten
valmistuminen ja kenties julkaiseminen saattaa jäädä perikunnan harkittavaksi ja mahdolliset kunnianloukkaukset pois siivottavaksi… 
Keskustelin erään ystäväni kanssa kerran siitä, miten
vähän jäi mieleen siitä arkielämän ajasta, kun lapsi oli lapsi kotona ja hänen elämänsä (kasvattaminen?), koulu ja harrastukset, kaikki arkipäivän asiat ja niistä huolehtiminen täyttivät
päivät. Hyvästäkin tausta-avusta huolimatta päävastuu oli huoltajalla, äidillä. Ei ihan valtavasti jäänyt mieleen yksittäisiä tapahtumia. Vai jäikö?
Musiikki oli kyllä mukana. Ensimmäisen kerran vein lapseni luultavasti kaupunginorkesterin vappukonserttiin ja kerran torilta ostettu
iso hieno ilmapallo karkasi konserttisalin aulan kattoon jo ennen kuin päästiin sisälle saliin. Avulias talon henkilökuntaan kuuluva herrahenkilö haki isot tikkaat ja kiipesi katonrajaan hakemaan ilmapallon pikkupojalle ja vappu oli
pelastettu. Se oli sitä ”vanhaa hyvää aikaa”… 
Musiikkia syötin lapselleni kyllä monin eri tavoin, ensimmäinen
ns. vakavan musiikin ilta koettiin Naantalin kirkossa 1970-luvulla (muistaakseni!), äiti otti riskin ja vei poikavesselin kirkkokonserttiin kuuntelemaan sello-urkumusiikkia. Kaikki meni loistavasti, lapsi oli polvillaan lattialla ja piirteli kirkonpenkillä
omia kuvioitaan paperiin joka oli otettu mukaan monivärisen kuulakärkikynän pariksi. Kuuntelimme ensi kertaa sellotaiteilija Arto Norasta, uruissa musisoi Tapani Valsta.
Tämän viikon lauantaina Arto Noras täyttää 70 vuotta ja sitä juhlitaan täpötäydessä Musiikkitalossa. Sinne matkustan minäkin ja konsertin jälkeen viettämään äitienpäivää
itäiselle Uudellemaalle.
Arton tulkintaa Dvorakin sellokonsertosta voi tänään kuunnella ja katsoa striiminä Ylen nettilähetyksessä klo 18.50 alkaen,
HKO musisoi mukana Okko Kamun johdattelemana. Yle.fi/klassinen/live
- Katsoinpa Noraksen haastattelun
http://yle.fi/musiikki/klassinen/juttuarkisto/sellotaiteilija_arto_noras_70_vuotta_35698.html,
hauska huomata ettei hänkään muista mitään ja että hänelläkin
on lämmin suhde Helsingin kaupunginorkesteriin. On hienoa syntyä 12.5. jolloin Suomessa on virallinen liputuspäivä. Kuka muistaa, miksi?
Toinen kuuntelu-/katseluvihje kaikille jotka ovat joskus joutuneet käyttämään firman ns. puhelinpalvelua... TV2:n Kätevä emäntä
http://areena-beta.yle.fi/ng/areena/tv/1496438
.