.. oli illan yllättävä bonus!
Keskiviikkona 2.9.2015 puoli kymmenen maissa oli koettu/eletty huikea syyskauden avajaiskonsertti ja jo tavaksi tulleita tapaamisia, tällä kertaa muutamia vähän harvinaisempiakin tuttuja oli tavattu. Musiikkiperhettä.
Illan avauksena Sibeliusta. Aallottaret (ns. Yalen yliopiston versio, nimitys johtuu kuulemma siitä että ensimmäistä, Des-duuriversiota
säilytetään Y:n kirjastossa), sitten vuoroon tuli Viulukonsertto, se alkuperäisversio jonka Sibelius myöhemmin hioi ja hioi ja hioi siihen meille kaikille tuttuun muotoon. Olipa jännittävää kuulla
peräkkäin kaksi tällaista harvinaisempaa, ei läpikulutettua Sibbaa – tuo viulukonserton varhaisversio oli Wanhalle Rouvalle aivan uusi tuttavuus.
Aallottaret on teoksena vieraampi (kyllä! sinfoniakuulijalle), mutta kun Radion sinfoniaorkesteri läksi aalloille seilaamaan kipparinsa MagicFingerin johdolla, hakematta tuli aallokko mieleen, silmien
edessä velloi meren arvaamaton valtakunta ja aaltojen harjalla keinuivat aallottaret – mitä sitten olivatkaan.. Muhkeaa Sibeliusta, kaikkineen loistava illan avaus. Herätti kuulijan vastaanottamaan elämyksiä joita takuuvarmasti
oli tulossa. Huoh. Wanhan Rouvan istumapaikkakin oli paras mahdollinen
vaikka en itse sitä ollut valinnutkaan. (Kiitos!
)
Elina Vähälä
oli viulukonserton suvereeni solisti, niin vaivattomasti, niin korvia- ja silmiä(☺)hivelevästi hän orkesterin ja kapellimestarin kanssa tarjoili sellaisen esityksen Sibban viulukonsertosta että Wanha Rouva ihastui ikihyväksi ja haluaa
sen levyllä omaan hyllyynsä. Jos toivoa saa, ja mikä ettei saisi, tämän illan kombinaation voisi pistää sellaisenaan purkkiin, mikrofonejakin roikkui verkkona lavan yllä niin että kai niihin jotain tarttui.. ? Konsertto oli virkistävän erilainen, hiukan rosoinen, vähän pelimannipoljentoakin, mukavasti rytmikkäämpi kuin se siloiteltu ja melkein loppuunsahattu versio.
Wanha Rouva ei jaksanut lähteä yleisötungokseen väliajalla, seurasin sen sijaan lavan tapahtumia, paikkani kun oli myös mitä parhain
näköalapaikka. Oli mielenkiintoista katsoa, kun orkesterin roudarit ja osin lyömäsoitinsektion soittajatkin kantoivat/rullasivat lavalle monenlaisia paukuttimia, kilistimiä, rumpuja ja rymistimiä. Illan loppupuolen kun valtasi
Kalevi Ahon sinfonia nro 16 (jotkut ovat riittävän kohtuullisia säveltäessään), sinfonia, joka on RSO:n tilausteos ja kantaesitettiin siis nyt.
Sinfoniassa on neljä lyömäsoittajaa (tuplat normaaliin) mutta soittimia kyllä useampia. Ylikapellimestari oli kuulemma tilannut säveltäjältä noin parikymmentä minuuttia musiikkia – sai 52 minuuttia..
☺ Ei kyllä tuntunut ainakaan yhtään liian pitkältä, sanoo tässä maallikko joka seurasi esitystä kiinnostuneena. Onneksi saan kertauksen huomenna – ei kun siis tänään
torstaina, kun konsertin kakkos-ilta on Teemalla ja verkossa.
Nyt taitaa olla pakko mennä sänkyyn, josko se unikin tulisi jossakin vaiheessa.
Kello on 2 torstaiaamuna. Jahas, lehdet kopsahtivat eteisen lattialle. Mutta mikä on kun ei vieläkään nukuta?
Ihan tavallinen allergialääkitys eikä enää edes täysikuu (vrt. viikontakainen Wozzek..)
Löysin Tuubista
Leonidas Kavakosin ja lahtelaisten ja Osmo Vänskän levytyksen Sibeliuksen tästä viulukonsertosta. Kunhan olen sen joskus kuunnellut, olen aivan varma, että Elinan, Hannun ja RSO:n esitys tuo pisteet kirkkaasti kotiin. En ole mitenkään puolueellinen, enhän? Mutta.. (https://www.youtube.com/watch?v=2RNSmJU0ymk Kavakos ja Lahti)
Jatkuu..
Torstaina päivällä (kun
on nukuttu hyvin noin 7 tunnin yö ja luettu aamulla sanomalehtiä 3 tuntia ja otettu muutenkin abstraktin rennosti koko päivä) Wanhan Rouvan olo on edelleenkin seesteinen ja iloinen. Onnellinen. Olen myös aivan varma, että isossa
operaatiossa ollut/oleva rakas sukulainen selviää hyvin ja kuntoutuu, saan sitten digiboksitallenteen avulla upottaa hänetkin siihen mitä haluan ystävilleni jakaa: musiikin voimaan, sen tunteisiin, tulkkien taidokkuuteen ja intohimoon
jota itse jaksan aina vain ihmetellä, kymmenien vuosien asianharrastuksen jälkeenkin.
Ahon sinfonian tunnusmerkkejä oli – paitsi lukuisa määrä lyömäsoittimia – myös mezzosopraanosolisti, joka, niin, hän oli
kuin tulenliekki, yksi soitin toisten joukossa erottuen äänellään kirkkaasti jousi- ja percussio-orkesterin äänimaailmasta. (Jousiorkesteri: ikäänkuin kiisseliä! kuvaili eräs..
) Saksalais-juutalaisen, natsien teloittaman runoilijan Gertrud Kolmarin (1894-1943) runo Die Fahrende (Matkaaja) oli Ahon sinfonian viimeisen osan kirkas lanka jota punoi
ja kuljetti orkesterikudoksessa ihana laulajatar Virpi Räisänen, hän jota olemme Turussakin kuulleet. Musiikkijuhlilla, Topin aikaan.
Tämä konsertti oli mykistävä kauden avaus. Taas kerran. Miten on mahdollista että saan vieläkin kokea näitä tunnemyrskyjä? Yhä uudelleen ja uudelleen. Wanhalla Rouvalla olisi ajatuksia, mutta juttuhan
on niin että yks sun toinen nousee aina vastustamaan vinkkejä (”mutta kun minä sitä, tätä tai tuota..”) tai ohittaa ne kohteliaasti, olkoonkin että niiden jakaja jakaisi omaa, hyväksi koettua kokemustaan.
Niin että jos minä, niin mikset sinäkin? Tarvitaan vain kaksi sanaa: uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus. Antautuminen. Tai siis kolme sanaa.
-
Antaa olla.
Backstagella meitä oli taas suurinpiirtein se sama ”kotijoukko”, joka Herr Vogelin oven taakse kokoontuu. Nyt mukana oli myös yksi diplomaattitason tuttavuus, jota aina ei näy, kohtelias ja huomaavainen herra, oli Yleisradion
entistä johtoporrasta (tietenkin), tapasin siellä pitkästä aikaa myös TFO:n erään entisen hallintojohtajan, oli mukava vaihtaa pikakuulumiset hänen kanssaan, vaikka jo muutamassa
minuutissa kehitimme erimielisyydet
koskien Turun konserttisalia ja Musiikkitaloa, illan uutuuden säveltäjää
pääsin sydämestäni kiittämään ja ohimennen sain kerrottua kiitokset illan solisteillekin. - Rituaalit suoritettu, oma yksinäinen pohtiminen voi alkaa.
Solistit aina katoavat konsertin jälkeen omiin koppeihinsa vaihtamaan esiintymisasuja, ainakin siis daamit, vain herra kapellimestari
joutuu hikisenä, froteepyyhe niskassa roikkuen, seurustelemaan meidän takertujien kanssa ja varomaan vaikkapa halaajien huulipunaa (no, onneksi paita on helpompi pestä kuin puku..), ottamaan ja antamaan vuorovaikutusta tilanteessa kun mieluiten haluaisi vain lukita oven ja painua suihkuun – ja vapaalle. Tänään on vielä
se julkistakin julkisempi ilta, kun TV-kamerat ja toinen tuvantäyteinen yleisö ovat vuorostaan avaamassa uutta RSO-kautta.
Eilen takanani
istui rouva joka selosti seuralaiselleen, että hän lukee aina jo kotona netissä olevasta käsiohjelmasta kapellimestarin ajatuksia illan ohjelmasta. 
Lintuperspektiivi – kyllä, joillakin on tietoa ja ajatuksia joita kannattaa seurata näistä käsiohjelmista(kin), ne antavat persoonallista perspektiiviä konsertin ohjelmaan jossa suunnittelutyössä
RSO:n nykyinen ylikapellimestari on kuulemma paras ikinä
. Ja Wanha Rouvahan allekirjoittaa tuon (toisenkäden) tiedon
110%. Nyt haluan mainita myös säveltäjä Jouni Kaipaisen, joka usein kirjoittaa teoksien esittelytekstejä - niitä on aina ilo lukea!
Ai niin, kuka sen pusun, kunnon muiskautuksen, Wanhalle Rouvalle antoi? En kerro.
Teemalla tänään 3.9. (ja myöhemmin Areenassa):
19.00
RSO Musiikkitalossa
Suora. Johtaja Hannu Lintu, viulisti Elina Vähälä ja mezzosopraano Virpi Räisänen esittävät Sibeliuksen Aallottaret ja Viulukonserton, sekä Ahon
Sinfonia nro 16 (ke). Jukka Nykänen avaa teoksia. Toimittaja Minna Lingren.