Uskomatonta, miten laaja kuvataiteen maailma on! Edelleenkin hämmästyttää myös, miten hieno museo Turussa on Wäinö Aaltosen museo, tuttujen kesken Wäiski. Tuossa ihan
Wanhan Rouvan kodin lähellä. Nurkan takana.
http://www.museot.fi/museohaku/index.php?museo_id=21852
Aurinkoisena sunnuntaipäivänä oli ihan pakko lähteä ulos - kamera, Museokortti ja sateenvarjo mukana.
Kävelyretken päämääränä yliopistonaikainen työtoverini Tuulikki.
Well, alkumatkasta rekisteröin lauantaiyönä
päättyneen DBTL:n (Down By The Laituri) kaupunkifestivaalin jälkiä kadulla ja jokirannassa. Miltähän näyttäisi, jos roskiksia olisi riittävästi? Nyt – ja joo, olen näitä näkymiä vuosien
aikana ennenkin taltioinut - vuodesta toiseen tilanne on sama. Pitkä pätkä Itäistä Rantakatua on ko. festivaalin neljän (?) päivän aikana suljettu liikenteeltä. Aurajokeen pudonneista/hukkuneista ei kyl ole tietoja,
sellaiset tapaukset ovat ajoittuneet tavalliseen elämänaikaan..
Tälle välille sijoittuu myös ns. Hämähäkkitontti, jolle Turun isot (big) klassisen
musiikin herrat Salminen ja Segerstam ovat propagoineet uutta konsertti- ja oopperataloa. Turhaan ovat. Hävetköön, Turun kaupunki!
Epäilläänkö Turussa, ettei sellainen paikka ja sen tilaisuudet toisi kaupunkiin rahaa yhtä paljon kuin kevyen musiikin sotkuiset festarit joiden siivoaminenkin kyl maksaa?
Niin tai näin, Wanha Rouva on jo ajat sitten luopunut uuden (turkulaisen) musiikkitalon toivosta ja käyttää sen alan hyvinvointiinsa itäisen pääkaupungin tarjontaa.
Haluan huomauttaa, että olen aktiivinen ja uskon, etten ole siinä ainut.. Jos meillä Turussa olisi Musiikkitaloa tai Kansallisoopperan taloa vastaava
tila, myös Helsingistä (ja muualta) tulisi Turkuun enemmän kulttuurimatkailijoita. (Siksiköhän myös Topi L muuttaa Turun Musiikkijuhlilta Helsingin Juhlaviikoille? Isommat ympyrät..)
Kuvataiteessa tilanne ei ole yhtä kamala. Wäiskin Heikki Marila
–näyttely - matkalla Tuulikin luo – myllersi ajatuksiani. Rekisteröin myös ihanan huomion, että nopeasti ajatellen kummallinen näyttely aktivoi ajatuksiani ja tunnelmia yllättävän paljon. Onneksi näyttely
on Wäiskissä vielä koko elokuun ja osan syyskuun alkuakin, joten voin valita vuorokaudesta jonkin hiljaisen ajankohdan ja mennä syventämään/selkiyttämään tuntemuksiani.
Heikki Marila on turkulainen (syntynyt Lahdessa) taiteilija. Hänen nimensä tuli isosti tunnetuksi vuoden 2014 Carnegie –palkinnon myötä.
”Carnegie Art Award
Carnegie Art Award on perustettu merkittävien pohjoismaisten taiteilijoiden tukemiseksi ja tämän
päivän maalaustaiteen edistämiseksi. Tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran syksyllä 1998. Syksystä 2003 lähtien vuosittainen tapahtuma muuttui joka toinen vuosi toteutettavaksi. Tapahtumaan kuuluu neljä osaa:
kiertonäyttely, näyttelystä koottu kirja, näyttelyn taiteilijoista kertova elokuva sekä palkinnot neljälle taiteilijalle.
Carnegie Art Award on suunnattu taiteilijoille,
jotka ovat jonkun Pohjoismaan kansalaisia tai asuvat Pohjoismaissa. Myös aikaisemmin Carnegie Art Award -näyttelyyn osallistuneita taiteilijoita voidaan nimetä uudestaan.
Kaikki nimetyt
taiteilijat on kutsuttu osallistumaan enintään viidellä taideteoksella Carnegie Art Awardin teosvalintaan. Edellytys on, että teokset on toteutettu kahden viime vuoden aikana, jotta näyttely heijastaisi pohjoismaisen maalaustaiteen
nykytilaa.”
Heikki Marilalle palkinto tuli rehevistä kukkamaalauksista, yes, vaikuttavia, kyllä, niin teknisesti kuin tulkinnallisestikin.
Siihen tulkintapuoleen Wanhalla Rouvalla ei ole enempää kykyä eikä haluakaan, mutta hyvännäköisiä ja monella muullakin tapaa kiinnostavia Marilan kukka-asetelmat ovat.
Wäiskin ko. näyttelykokonaisuus, Kukkia ja perkeleitä, on ajatuksia herättävä. Oli taustalla mitä tahansa, oli taiteilijalla jotain henkilökohtaista tai vain
taiteellista syytä, niin tai näin, ainakin Wanhassa Rouvassa valtavan isot maalaukset herättivät mietintää. Se taas vaatii ainakin yhden uuden käynnin museossa. (Aaah, ihana Museokortti!) Nyt sunnuntaina olin kuitenkin
matkalla Tuulikin luo.
Ystäväni Tuulikki. Kun tulin vuosikymmeniä sitten Turkuun (johon olin rakastunut jo luokkaretkellä 14-vuotiaana), yksi
työpaikkani oli Turun yliopiston hallintovirasto, silloinen nimitys rehtorinvirasto. Jostakin luentosalista oli muodostettu tila ja yksikkö, jossa neljän työntekijän voimin pidettiin kunnossa ja päivitettiin yliopiston henkilökunnan
ansioluetteloita l. nimikirjaa. Meiltä oli helppo tilata selkeä ja oikea tiedosto kun haluttiin tuoda esiin niin omia saavutuksia kuin erilaisten työsuhteiden kestoa jne. - Ihana työympäristö! Mutta ei siitä nyt enempää
kuin että työhuoneemme yhdessä nurkassa istui Tuulikki ja Wanha Rouva (silloin nuorempana rouvana) toisessa..
Tuulikki on uskomattoman
sinnikäs 90-vuotias yksineläjä. Jos hänestä aika jättää ennen Wanhaa Rouvaa, tulen olemaan eräiltä osin tyhjän päällä, sillä Tuulikki liittyy kiinteästi turkuelämäni
alkuvuosiinkin, työelämä kun on niin vaikuttava asia. Yliopiston jälkeen Wanhalla Rouvalla tuli kaikenlaista muuta niin yksityisesti kuin uuden työelämäalueen kohdalla.
Musiikki ja muusikot syöksyivät elämääni konkreettisesti..
Marila-valokuvat erikseen, myöhemmin.