Ei, ei suinkaan se mikä juostaan, ei, vaan se mikä luetaan.
Paikallisen urheilulehden päätoimittaja
kertoi kolumnissaan 4.1.2015, että alkanut vuosi on Kirjan vuosi 2015, nimeämisen takana kirjakauppiaat ja kustannusyhtiöt yms. Loistavaa! Ymmärrän hyvin että tepsilehtemme
julistaa asiaa isosti, sillä sen ”kulttuuritoimituksen” nykyinen päällikkö on kirjaihmisiä - mikä kyllä näkyy kulttuurisivuilla muulloinkin.. ja nykyinen päätoimittaja on entinen kulttuurin päällikkö,
osaa siis nostaa esiin kunnallispolitiikan mutaisista syövereistä toisenlaisiakin asioita.
Eksyn sivupoluille, taas kerran. Mutta siis viime yönä tämä Kirjan vuosi tuli voimakkaasti mieleeni, kun yli tunnin ajan olin upoksissa Marcel Proustin (1871-1922)
Kadonnutta aikaa etsimässä –opuksen viimeiseen, kymmenenteen osaan, siihen jonka uudelleenlukeminen on Wanhalla Rouvalla ollut pitkään kesken ja myöhemmin edennyt hitaasti. Olin yöllä jonkinlaisessa ihme ”vedossa”,
olen keksinyt miten voin pilkuttaa tai olla pilkuttamatta Proustin pitkiä lauserakennelmia siten kuin mihin olin edellisten yhdeksän osan aikana ihastunut ja tottunut (kääntäjä vaihtui tässä viimeisessä ja pilkut
lisääntyivät
, liikaa).
Poistin
ajatuksissani tekstistä turhat pilkut. Koska nukun sängyssäni yksin, olen keksinyt, että luen ääneen,
tai siis ääneen ja ääneen, sillai puoliääneen. Siten voin sitoa pitkän lauserakennelman alun ja lopun mielekkäästi yhteen. Ja niinpä vain kävi, että koska muista syistä olen viime aikoina nukkunut
vähän ja katkonaisesti, tämä Proustin lukeminen vei nyt mukanaan pidemmälle kuin yleensä yhden illlan/yön aikana. En olisi millään malttanut
lopettaa!
Kello tuli 2, meni yli kahden, jossakin vaiheessa sitten lopulta sammutin valot ja hyvästelin Proustin joka juuri nyt (”Jälleenlöydetty aika”,
sivuilla noin 300, ennen ja jälkeen) kirjoittaa siitä, miten hän koki ystäviensä ja Pariisin seurapiirien muutoksen, rakkauden muuttumisen, kaiken vanhenemisen. Miten hänen oli vaikea tunnistaa muuttuneiden ulkomuotojen takaa
nuoruutensa ystäviä. Miten tuttavien käytös oli muuttunut ulkoisen muutoksen myötä. Miten ristiriitaisia muistoja hänelle tuli tarkkaillessaan kutsujen himmentynyttä loistetta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ihana kirja!!!
Muistan, kun Kadonneen ajan ensimmäinen
osa ilmestyi joskus vuosikymmeniä sitten, miten tarkkaan piti laskea markat että voin ostaa sen omaan hyllyyni. Mutta omaksi piti saada! Kaikki kymmenen. Aavistin ehkä jo silloin (tietämättäni),
että näillä teoksilla voimistelutetaan aivoja moneen kertaan – ja kynän kanssa. Ei voi yrittääkään luottaa omaan muistiin, kun kirjailijan nerokas tapa kuvailla elämää, ympäristöä,
ajatuksiaan on sellainen että on antoisaa myöhemminkin makustella sitä ja ihailla, miten joku osaakin! Kynällä raapustetut huutomerkit ja alleviivaukset auttavat löytämään tuhansilta sivuilta niitä
sana- ja ajatuspolkuja jotka ovat puhutelleet ja/tai ihastuttaneet.
Sen tajuan, että Proustin lukeminen ei onnistu aina, tarvitaan joku tietty mielentila (ja aikaa!) ennen kuin vuolaaseen ajatusten virtaan ja menneen ajan tunnelmiin pääsee mukaan. Siksi ilmeisesti Wanhalla Rouvallakin tämän
viimeiseen osan uusintalukeminen on jäänyt odottamaan. Nyt on ollut sen aika. Vielä on jäljellä noin 150 sivua. Aloitanko sitten kaiken alusta, kolmannen kerran?
”On tosin huomattava, että aika itse saattaa joidenkin ihmisten kohdalla kulkea nopeammin tai hitaammin. Nelisen, viitisen vuotta sitten tapasin kadulla sattumalta varakreivitär de Saint-Fiacren (Guermantesin
ystävättären miniän). Hänen veistokselliset piirteensä tuntuivat takaavan hänelle ikuisen nuoruuden. Ja nuori hän silloin vielä olikin. Mutta nyt en pystynyt hymyistä ja tervehdyksistä huolimatta tunnistamaan
häntä rouvassa, joka näytti niin riutuneelta ettei kasvonpiirteitä enää käynyt ennallistaminen. Hän oli näet jo kolmen vuoden ajan käyttänyt kokaiinia ja muita huumausaineita. Hänen silmiensä
alla oli syvät mustat renkaat ja hänen katseensa oli melkein vauhko. Hänen suunsa oli vääntynyt omituiseen irveeseen. Hän oli kuulemma noussut näitä iltapäiväkutsuja varten maattuaan sitä ennen kuukausikaupalla
vuoteessaan tai seslongillaan.
Ajalla on tällaisia erikoispikajunia, jotka kuljettavat nopeasti ennenaikaiseen vanhuuteen. Mutta viereisillä raiteilla kulkee paluujunia, jotka
ovat melkein yhtä nopeita. Luulin herra de Courgivauxia hänen pojakseen, sillä hän näytti nuoremmalta (hän oli varmasti yli viidenkymmenen mutta vaikutti nuoremmalta kuin kolmikymmenvuotiaana). Hän oli löytänyt
etevän lääkärin, lopettanut alkoholin ja suolan käytön ja palannut kolmiinkymmeniin ja sinä nimenomaisena päivänä hän näytti hädin tuskin senkään ikäiseltä, sillä hän
oli juuri samana aamuna leikkauttanut hiuksensa.
Erästä toista minä taas en tunnistanut, vaikka kuulin hänen nimensä ilmoitettavan, ja niinpä minä
luulin häntä vain joksikuksi samannimiseksi henkilöksi, sillä hänessä ei ollut mitään yhteistä muinoin tuntemani miehen kanssa, jonka olin sentään tavannut uudestaan muutama vuosi sitten. Hän se kuitenkin
oli, vaikka valkotukkaisena ja lihoneena, mutta hän oli ajanut pois viiksensä, mikä riitti viemään häneltä persoonallisuuden.” (Kadonnutta aikaa etsimässä – Jälleenlöydetty aika,
sivuilla 308-309. Suomennos Annikki Suni. Kappalejako tässä Wanhan Rouvan.)
Jääkö meistä tunnistettavaa persoonallisuutta
jos ja kun vaikka viikset/tukka/sorja kroppa/iloinen nauru muuttuvat tai katoavat?
