.. aiheuttavat maailmassa jatkuvasti ongelmia. On vaikea hyväksyä sitä että loppujen lopuksi, kaikista touhotuksista huolimatta, olemme aina yksin. Omine ajatuksinemme.
Jotenkin kyllä tuntuisi luontevammalta pohtia elämää ja sen eri puolia muutenkin kuin vain nettisivuilla mutta..
http://www.wanhanrouvanasioitaasiattomuuksia.fi/70803000/1955008/posting/hyv%C3%A4%C3%A4-p%C3%A4iv%C3%A4%C3%A4-kirvesvartta.
Viimeksi tänään Hesarissa oli vanhusaiheinen juttu, tällä kertaa siitä vinkkelistä, millaista on kun vanhus
ei halua asua yksin kotona. Tarjottu ulkopuolinen, pika-apu ei siis enää riitä. Jutun ydin oli yksin elämisen fyysisissä vaikeuksissa, tänään esillä olleet henkilöt ovat ikäluokkaa 80-90, mutta nykymaailmassa
ihminen on niin sanotusti vanha jo paljon aikaisemmin. Yksinäisyyskin tulee ikää katsomatta. Hesarin jutussa 91-vuotias henkilö kysyy: ”Onko se ihmiselle luonnollista, että sitä makuutetaan yksinään siellä
vuoteessa?”
En uppoa enempää tuohon, omatunto rupesi rajusti kolkuttamaan, kun en ole käynyt 89-vuotiasta ystävääni tapaamassa sairaalassa sen ensimmäisen
kerran jälkeen. Vielä. 
Ajattelen ihmisten ajatusmaailmojen erilaisuutta.
Sitä, että mikä/kuka/miten joku voi päättää, ja vielä uskoa sen päätöksen oikeellisuuteen, että ”minä tiedän ja minun tietoni on oikein”? On tietenkin olemassa vaara, että
jos koko ajan otamme huomioon ja ajattelemme monilta eri kanteilta asioita, joudumme aallokkoon josta on vaikea räpistellä kuiville 
.
Törmään henkilökohtaisesti tällaiseen jatkuvasti. Ne ystävät, joiden kanssa on jatkuvampaa, molemminpuolista kanssakäymistä ja ajatusten vaihtoa,
varmaan osaavat jo ottaa huomioon, ettei kaikki aina ole sitä miltä näyttää. Luotan siihen että luottavat minuun ja kykyyni ajatella, ainakin vielä
. Etteivät kaikki ne asiat, joista on aikaisemmin puhuttu, olekaan jatkuvasti se suurin asia elämän agendalla. Painotukset voivat muuttua! Yksi asia kuitenkin pysyy: molemminpuolinen vuorovaikuttaminen. Säännöllinen,
niin että voimme huomioida muuttuneet olosuhteet ja ajatukset. Muutoksia kun tosiaan tapahtuu ja asioiden painotukset vaihtuvat.
Miten paljon voimme suojella toisia? Itse olen ottanut
elämässäni vastaan monet kolhut ja aivan varmasti antanutkin, mutta vaikka ikäännyn, siis vanhenen, ymmärrän etten voi elää toisen ihmisen elämää suojelemalla häntä, siis esim. pimittämällä
asioita. Äiti on kyllä sellainen eläin joka saattaa suojella pentujaan jättämällä joskus kertomatta asioita, mutta yleisesti: kun ”suojelemme” läheisiämme, aliarvioimme samalla toisten ajattelukykyä
ja nostamme itsemme jollekin minä tiedän –korokkeelle, voimme jopa tuottaa vahinkoa sillä kun emme luota, kun emme jaa.
Ulkokehällä on tuskallisen viileää
ja eristettyä - vaikka niin ei olisi tarkoitettukaan. Sopii miettiä, onkokin se niin sanottu suojelumenettely vain itsekästä itsen suojelua? että en haluakaan tietää.. Tulipa taas mieleen ystäväni joka kuoli salaa.
En siitä asiasta tahdo oikein millään päästä eroon, uskon kuitenkin että lähtönsä tuli äkillisesti. 
Minä minä minä: tilanteessa, jossa avoin, rehellinen ja arkinen vuorovaikutus puuttuu, korostuu liikaa sen elämä
joka uskaltaa puhua. Omistakin asioistaan.
Taka-/etuviistosta oikealla kuuluu RSO:n konserttitallenne digiboksilta, juuri päättyi Aarre Merikannon Genesis, väliajan
jälkeen odotellaan Beethovenin Ysiä. Musiikin(kin) voima!
Neljän päivän kuluttua vietetään Turussa
Jonas Kaufmannin
syntymäpäiviä: 45 vuotta ja 1 päivä..
Kirjallinen
iltalause: "--- Sanotaan, että joka vuosi, kun se aika koittaa,
jolloin Vapahtajan synnyinjuhlaa vietetään,
aamunkoiton lintu laulaa koko yön. Kansa uskoo,
että silloin hengillä ei ole lupa vaeltaa:
yöt ovat terveellisiä, tähdet eivät vahingoita,
keijut eivät lumoa ja noidat eivät noidu,
niin armontäyteinen ja pyhä on tuo aika." (Marcellus)