Ystäväni Tuulikki (89 v) on löytynyt
. Reipas vanhus oli ollut rollaattoreineen
kauppareissulla ja lähdettyään kaupasta kaupan parkkipaikalta peruuttava auto töytäisi hänet katuun. Iso haava ja kuhmu päähän, ambulanssilla sairaalaan ja toiseen,
josta - kymmenien puhelinsoittojen jälkeen – hänet tavoitin.
”Oletteko lähiomainen?
kun me ei saada antaa tietoja..” Aloitin soittokierroksen kaupungin kotisairaanhoidosta jonka olin tiennyt huolehtivan ystävästäni päivittäin, kotona. Koko yli 40-vuotisen ystävyytemme historian sain selvittää
joka instanssissa – että miksi kyselen tämän 89-vuotiaan vanhuksen perään - kunnes pala palalta sain puhelinnumeroita joista edelleen voisin yrittää tavoitella ystävääni.
Mutta MIKSI hän sairaalaan oli joutunut, sen tiedon sain vasta kun onnistuin saamaan Tuulikin itsensä puhelimeen. Siinä taas oli osastolta
ystävällisenä apuna henkilö, joka haki ystäväni päiväsalista omaan huoneeseen ja antoi puhelimen hänen käteensä. Eilen olin sitten tapaamassa Tuulikkia. Kovin hauras ja hutera hän on. Tutkimukset
ovat kesken.
Matkalla sairaalaan melkein eksyin (tapani mukaan!) Mäntymäen alueella, joka on täynnä kymmeniä erilaisia terveyden- ja sairaudenhoidon
rakennuksia. Ensikertalainen vierailija olisi kaivannut ihan kadunvarteen selkeää kylttiä SAIRAALA, ei vasta sinne sokkeloihin..
* * * * *
Ihmeellinen tekninen vika hävitti tästä kirjoituksesta 
melkein kaikki! myös sen, mihin otsikon jälkimmäinen osa viittaa. Ei voi mitään. Joka oli nopea, ehti lukea, joka ei ollut, ei menettänyt mitään..
Tiedostoja siivotessani tänään
28.7.2014 löytyi luonnoksista tämän jutun "kadonnut lammas":
Toissayönä sain sitten taas soitella yleiseen hälytysnumeroon.
Puolenyön tietämillä rupesivat ovipuhelimet pärräämään, minunkin, kännikalan sormi taisi lipsahtaa ensin mihin sattuu. Kun ovipuhelinten kutsuun ei vastattu, humalainen häirikkö rupesi hakkaamaan sisäpihan
ulko-ovea, repimään ovenkahvasta ja huutamaan ja örveltämään kaikenlaista.
Ei niin kauan sitten takapihan puoleinen ovi oli rikottu, joten hirveää uhoa ei Wanha Rouva uskaltanut
ruveta kuuntelemaan, soitto poliisille vain! Huolimatta koulujenpäättymiskiireistä (tai ehkä juuri siksi) poliisiauto tuli melko pian, kiersi talon – ja poistui. Kas kun ilmeisesti joku oli jo hermostunut ovipuhelimen pirinään ja avannut oven, joten häirikkö pääsi sisään porraskäytävään.
Seuraavaksi alkoi alakerrassa olevan asunnon hillitön ovikellonsoitto. Ja oveen koputtaminen ja huutaminen, ”päästä sisään, avaa nyt” – mutta ei sitä ovea avattu. Käytävä moninkertaistaa
äänet, joten edeltävän ovikello(ja ulko-ovi-)rumban herkistämänä oven avauksen olisi kyllä kuullut. Lopulta tyyppi väsyi ja kolistellen ja paukutellen poistui ulos. Samaan asuntoon (kysymykseen tulee 2 asuntoa)
– ehkäpä ihan sama kaverikin – oli humalikko pyrkimässä vappuaattona. Eikä päässyt.
Mitä siellä on, ei sieltä muulloin häiritsevää meteliä kuulu.
Wanha Rouva tuntee itsensä nyt ”tyypilliseksi kerrostalokyttääjäksi”.
Mutta: leben und leben lassen, elää ja antaa elää –asenne olisi niin ihana! ellei viinan ja muiden pöllyjen villitsemät örveltäjät tunkisi iholle korvien ja silmien kautta. Pysyisivät omissa luolissaan
silloin kun on pakko huutaa ja melskata, ei vanha oikein jaksaisi jatkuvaa häirintää, ei päivälläkään mutta ei missään nimessä enää illalla myöhään tai yöllä. Mikseivät
nuo yökiitäjät kiidä muualla kuin ihmisten asuintiloissa?
Tätä edeltävänä yönä yläkerta soitti diskoa forte-forte-forte-fortissimolla ja ”keskusteli”
huutamalla jumputuksen yli klo 23.50 saakka jolloin ilmeisesti lähdettiin jatkoille kapakkaan tai jonkun toisen talon asukkaiden kiusaksi.
– Tilanteet ovat kyllä talon päättäjien
tiedossa. Se ei ehkä ihan riitä?