Lauantaimatka Suomen Kansallisoopperaan oli alusta loppuun aurinkoisen iloinen. Kaiken, viikolla aikaisemmin tapahtuneen hämmennyksen ja sekavuuden keskellä oli hyvä että oli herätyskello
viritettynä aamulla, tosin en ihan heti tajunnut mikä pörrää ja häiritsee untani, mutta sitten olikin virkistävää huomata että aurinko paistoi eikä säätiedotus luvannut rankkasateita ennen kuin
maanantai-iltaan (?).
Oli tosi mukavaa ennen esitystä tavata oopperalla ”ystäväni oopperan montusta”, ehdimme jonkin aikaa muistella ns. menneitä, tänä vuonna
on kulunut 35 vuotta ystävyytemme alkamisesta. Jotkut ihmiset ovat sellaisia että heistä säteilee myhäilevä ystävällisyys joka tarttuu.
Etualalla muistaakseni erään pasuunansoittajan kulkuneuvo..
Innostuin Richard Straussin Ruusuritarin uusintaesityksistä
heti kun näin mainoksista, että Marsalkattaren roolissa oli tällä kertaa saksalainen sopraano Melanie Diener, hänen Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) vuosi sitten Tampereella
koskettivat. Laulujen säveltäjäkin oli sama kuin Der Rosenkavalier -oopperan. Ystäväni oopperan lavalta suosiollisesti sponsoroi lippuni
, joten - ei kun "menox sano annie lennox"!
Oopperaa katsoin kuin ensi kertaa vaikka olinkin sen aikaisemmin Kansallisoopperassa nähnyt,
molemmilla kierroksilla, melkein 10 vuotta sitten eka kerran. Ilmeisesti tämä permannon kuudennen rivin istumapaikka vaikutti niin kuulokuvaan kuin näkymäänkin. Richard Straussin musiikki on mielimusiikkiani, oopperan niukka lavastus
oli hieno, aivan erityisesti kattopeili ja sen kuvajaiset, pyörönäyttämön ovela käyttäminen, orkesteri soitti loistavasti, edessä huitoi oopperan uusi pääkapu
Michael Güttler – mutta laulajat, niin, en tiedä miksi, mutta minusta tuntui että orkesterin ja laulajien välinen balanssi oli epätasaista. Johtuiko se istumapaikastani? En ole aikoihin vaihtanut kenenkään
kanssa kokemuksia oopperatalon akustiikan balanssieroista, joten kun pitkästä aikaa istuin permannon etuosassa, kuulokuvani oli vain omani ja vain eilen. 
Orkesterin iso volyymi teki joistakin kohtauksista hankalan seurata – siis ainakin se. Lavalla oli sekä oopperan konkareita että Kansallisoopperan nykytyylin mukaisesti nuoria, oopperalavojen ”untuvikkoja”. Ennakkosuosikkini
Melanie Diener oli hyvä, mutta hänen nuori lemmittynsä Octavian ja tarinassa vanhalle öykkärille naitettava Sophie olivat kankeita ja – anteeksi vain – kolkkoja, varsinkin Sophie. Muistamme suloisen Helena Juntusen kymmenen
vuoden takaisena Sophiena ja sujuvan Monica Groopin Octavianina. (Jotkut muistelevat haikeina Soile Isokosken Marsalkatartakin.) Laulu sujui hyvin nytkin kaikilta, mutta laulun ja kaiken muun yhdistäminen näytti ajoittain ontuvalta.
Sitten taas vanha konkari Mika Pohjonen sokeana laulajana pomppasi kokonaisuudesta irralleen laulaen erittäin ”sankaritenorina”, hänen piti oleman sokea, ehkä almuja anova
(?) laulaja. Erittäin hyvin pienen roolinsa majatalon isäntänä tehnyt Aki Alamikkotervo lauloi täyteläisellä tenorillaan, hänet olisin mieluusti nähnyt ja kuullut vaikkapa italialaisen laulajan roolissa!
Paroni Ochs von Lerchenau Jyrki Korhonen nousi esityksen hupijohtajaksi, hyppi ja pomppi kokoonsa nähden yllättävän ketterästi – ja lauloi komeasti siinä samalla.
Yleisön innostus lisääntyi huomattavasti väliaikojen (joita oli kaksi) jälkeen, samppanjaa ja muita virvokkeita oli nautittu ja oopperan hupaisat kohtaukset nostattivat sitä
huvittuneemmat hörähdykset mitä pidemmälle iltapäivä kului. Ruusuritari näyttää taas olevan yksi niitä teoksia joilla saadaan Kansallisoopperan sali täyteen ja kenties syötettyä oopperakoukku
muutaman noviisin suupieleen.. ja sehän on tietysti hyvä asia.
Kannatan lämpimästi nuorille laulutaiteen edustajille annettavia esiintymismahdollisuuksia, onhan heidän hankittava näyttämökokemusta, mutta jokin yhteisvaikutelmassa nyt tökki. Onneksi Wanha Rouva ei ole ns. kriitikko,
sattuivatpa nyt vain muutamat jutut tuntumaan vähän häiritsevinä.
Ja onneksi muuta mukavaa oli reissussa mukana!
Tällä kertaa paluumatka Turkuun tapahtui pitkästä, pitkästä aikaa vanhaa Ykköstietä. 
Olipa
kaunista maisemaa koko matkan! Aurinko paistoi vielä seitsemän jälkeen illalla, puissa sen verran pienet lehdet että näki millaista ympäristössä oli, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan viljapellot olivat vehreimmillään,
talot ja muut rakennukset näyttivät siisteiltä kuin ne olisi vastamaalattu. Muistan kokeneeni vastaavanlaisen kummastuksen joskus aikaisemminkin samalla reitillä. Pari pupujussia pupersi pellolla ja lahdenpoukaman (tai järvenrannan)
kaislikossa majaili kaksi joutsenpariskuntaa. Bussimme oli upouusi, siisti ja siinä oli melko kelvolliset penkitkin, kuljettaja ajoi hötkyilemättä ilmeisesti nopeusrajoituksia noudattaen – siis täydellinen päätös
mukavasti alkaneelle päivälle. Kotonakin olin jo noin kello 22 jolloin yleensä vasta pääsen Helsingin kulttuurikeikoilta lähtemään Turkuun päin.
Aikainen aamuherätys oopperan iltapäivänäytösten takia, sillä on puolensa ja puolensa. Ja kyllä, kyllä Ruusuritarista kolmas kerta jo riitti.