”Ajattelepa tätä. Aina kun nostat lasiasi, se nousee pieneen skoolaukseen paremman maailman puolesta. Juuri parhaillaan tuet nimittäin esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuraa ja sen kaltaisia hienoja asioita, joihin
tämän Kanresta-ravintolamme koko tuotto menee.” Ei ollut drinkkilasia, oli kahvikuppi sillä paperialustalla josta tuo teksti on poimittu.
Paikka Tampere-talon Fuuga.
Harvoin minun on ollut niin vaikea muodostaa mielipidettäni jostakin esityksestä kuin viime sunnuntain
Tannhäuserista, jota olin odottanut. Odotuksen syitä oli kolme: Wagner, Lintu ja Suovanen, Wagner ja Lintu tasaveroisesti. Siitä, kun viimeksi olin ollut Tampere-talossa oopperaa katsomassa, oli kulunut jo 20 vuotta enkä muistanutkaan, miten hankalat
talon istuimet ovat tällaiselle pätkälle oopperaesityksessä: korkeat selkänojat itsessään rajoittavat näkyvyyttä vaikka ei edessä istuisikaan pitkä tai muuten kookas ihminen. Ja oopperahan on mitä suurimmassa määrin audiovisuaalinen tapahtuma.
Ei alkanut hyvin. 
Putosin tuolin uumeniin ja verenpaine nousi… Olin oopperamatkan järjestäjältä toivonut paikkaa vasemmalta
(tietyistä syistä!) ja olin saanut paikan oikeasta reunasta… Mutta kun kapellimestari loikkasi korokkeelleen ja musiikki alkoi, otin rennon asennon ja antauduin. Pitkän alkusoiton aikana näyttämön hehkuvan punaiseen esirippuun heijastettiin lemmekästä tekstiä,
sen lukeminen – jos sitä yritti – oli vaikeaa koska esiripun kangas aaltoili ja valot muodostivat kuviota sen tekstin alle, suomennos roikkui katonrajassa. Ei siis lukemista, vain katselua ja kuuntelua.
Kun esiripussa olleet otteet Korkeasta veisusta sekä ohjaaja Kiljusen aatoksista sammuivat ja esirippu avattiin, räiskähti silmille punainen lavastus jonka oli tarkoitus kuvata Venusvuorta (toisissa
käännöksissä Venusberg on Venuskukkula…). Siitä alkoi epätasainen ja mietityttävä tulkinta ritari Tannhäuserista, maakreivistä, pyhiinvaeltajista, kilteistä ja pahoista tytöistä/naisista, kilpalaulannasta jonka tarkoitus on a) osoittaa minnelaulajien paremmuus
tai/ja b) hurmata maakreivin puhtoistakin puhtoisin sukulaisneito Elisabeth joka ei ainakaan julkisesti tiedä miesten haluista yhtään mitään…
En todellakaan aio selostaa koko kolmituntisen teoksen juonta tämän enempää, sitä mieltä olen kuitenkin että
minun oopperavarastossani tämä ooppera on yksi niitä joiden näyttämöllinen modernisointi olisi tehtävä todella varovasti ja tyylikkäästi, monestakin syystä. Nyt ohjaaja oli yrittänyt saada kovin monta tasoa näkyviin
yhtä aikaa. Kuka muuten on määrännyt että modernisoidussa oopperassa lavastuksen ja puvustuksen täytyy olla myös pääosin rumaa?
Kansallisoopperan
Julius Caesarin näyttämön ilmava väljyys tuli
väkisinkin mieleen positiivisena toteutuksena, negatiivisena taas Merikannon Juha.
Kaiken häiritsevän oheisen vuoksi tämä toteutus pitäisi nähdä ja kuulla toisenkin kerran, varsinkin kun minulle arvotussa huonossa paikassa oli helppo kiinnittää huomiota kaikenlaisiin seikkoihin jotka ehkä paraatipaikalla
olisi voinut sivuuttaa. Ensimmäisen väliajan jälkeen siirryinkin istumaan aivan eteen ykkösrivillle. Siinä ei kukaan ainakaan ollut edessä ja siitä voi tervehtiä orkesterin tuttuja ja seurata kapellimestarin hienoa työskentelyä, niin tarkkaa ja niin vähin
elein laulajille osoitettiin sisääntulot ja niin suurin elein innostettiin orkesteria suuriin volyymeihin ja napakasti hiljennettiin pianissimoihin! Kysyin jälkeen päin pariltakin muusikolta, millaista oli soittaa oopperaa, molemmat kiittivät Hannua "jonka
johdolla se oli niin hienoa”...
Niinpä.
Tannhäuserin solistit olivat sitä mitä ”oikeat” kriitikotkin ovat lehtiin kirjoitelleet, naiset loistivat, miehistä kiitokset bassolle, muutamille pikkuroolien esittäjille ja baritonille varsinkin siinä
Wolframin laulussa iltatähdelle. Sankaritenori oli surkea. Mahtoi hänelläkin olla tuskaa laulaa nimiroolia ja vetää osaansa ja olla näyttämöllä melkein koko ajan, laulaa kuin peruna kurkussa… Oi voi ja voi kun ajattelen että jos Tannhäuserina olisi
ollut Jonas Kaufmann!!!!! - Oopperan lopussa, olikohan lyhyiden aplodien syy esityksessä vai yleisössä? Olen tottunut useampiin kiitoskumarruksiin, ns. huonommissakin (makuasioita!) teoksissa. Hm.
Backstagella minulla oli ilo tavata juuri ne henkilöt, jotka halusinkin tavata ja joita halusin kiittää
ja muutama muukin joiden tapaaminen aiheutti mielihyvää, sinne kipaiseminen onnistuu nopeimmin jos istuu vasemmalla permannon tietyillä riveillä…
Summa summarum: live-Wagner innostaa minua aina kaivamaan esiin omat W-levytykset ja soittelemaan niitä, niin nytkin, olohuoneeni pöydällä pönöttää jonkinmoinen pino - mutta Wagnerit vasta sitten kun on soitettu tarpeeksi
monta ihailevaa kertaa Tampere Filharmonian Uljas Pulkkis -levyä, jolla on niin kuvaava nimikin,
Tales of Joy Passion and Love, solisteina pohojalaassyntyynen Kari Kriikku, hyvä-ääninen baritoni Gabriel Suovanen ja puikoissa Hannu Lintu. Hieno levy!