.. kuten Mahlerin musiikilla ja sen nauttimisella. Kun on lähdettävä kotoa 160 km:n päähän (ja palattava yöllä takaisin), se kehystää
nautintoa.
Olin kotona viime yönä puoli yhden jälkeen, nukkumaan pakotin itseni kolmelta kun olin kuunnellut kertaalleen Mahler-tallenteen, katsonut
illan valokuvat, kaivellut netistä konsertin käsiohjelman tekstit ja lähettänyt pari sähköpostia. Ihme ja kumma, uni tulikin helposti kun olin pari tuntia laskenut kierroksia. Aamulla heräsin noin neljän tunnin syvästä
unesta pakahduttavan onnellisena. Ja virkeänä!
- Toinen puoli on sitten se, että kun vaikuttava konserttikeikka sattuu
2 kertaa samalle viikolle (Mozart viime sunnuntaina), viikko onkin sitten siinä!
Tänään aurinko paistaa
, konkreettisesti ja symbolisesti. Tuttu rouva naapurirapusta tyhjentää
kirjahyllyään, remontti rassaa häntäkin ja hän joutuu poistamaan osaa isosta kirjastostaan. Nyt hän kävi tuomassa minulle muutamia hienoja musiikkiin/muusikoihin liittyviä vanhoja kirjojaan (Heikki Klemetti, Wäinö
Sola, Kosti Vehanen), kaikki niin oikeaan osuvia = minua kiinnostavia, miten osasikaan? Kierrätystä parhaimmillaan.
Musiikkitalon liput aavistelevat tulevia elämyksiä..
Eilisessä konsertti-illassa oli minulle kaksi kuningasta.
Gustav Mahlerin sinfonia nro 1 D-duuri, ”Titaani”. (Wikipedia: Titaanit merkitsi ehkä esikreikaksi "kuningasta"[1]) olivat kreikkalaisessa mytologiassa Uranoksen eli taivaan ja Gaian eli
maaemon poikia ja tyttäriä.[1])
Niin tuttu. Ihana. Kun sinfonia noin tunnin kuluttua päättyy ja sydämessä aivan konkreettisesti
”tuntuu”, kun melkein itkettää, kun pulssi on noussut lähes sataan
, kun valtava ilo leiskahtaa ympärille ja tekisi
mieli huutaa, kun kädet tärisevät liikutuksen voimasta – silloin kiitän säveltäjää, orkesteria ja (tälläkin kertaa) erityisesti kapellimestaria joka on kaivanut musiikista esiin jotain oleellista ja saanut
myös orkesterin tulkitsemaan sen oleellisen. Mistäkö tiedän, mikä on oleellista? Totta kai minä tiedän, tunnen! Mahlerin kohdalla olen tiennyt jo kauan.
Eilinen Ykkönen veti Wanhan Rouvan mukaansa heti alusta saakka, osien välillä huomasin olevani omituisen epätodellisessa nirvanassa,
ohimennen ihmettelin sitä - enkä kuitenkaan ihmetellyt. Näinhän sen kuuluu ollakin.
Mahler on siitä ongelmallinen (?) säveltäjä
että hänen musiikkiaan orkesteri voi ”vain soittaa”, melodioita voi kuka tahansa hyräillä ja rytmiä naputella omin pikku kätösin – mutta toisaalta, tuttuus voi myös vapauttaa kuulijan seuraamaan tulkintaa. Ja joskus on sitten tilanteita joissa et tiedä seuraavasi tulkintaa, musiikki vain kaappaa sinut niin että vielä seuraavanakin päivänä sormet tärisevät
ja sydän pompottaa.. http://areena.yle.fi/tv/2245245. (Katsottavissa ja kuunneltavissa
noin kuukauden verran.)
Vaatiiko Mahlerin vastaanottaminen tietoa, taitoa vai mitä? Ainakin rakkautta ja avointa mieltä ja ehkä myös muutamia
aikaisempia kuuntelukertoja niin että sitten kun vastaan tulee oikea timantti, sen pystyy kirkkaasti erottamaan niistä kaikista muista, kukin sydämensä mukaisesti.
Musiikkitalon aulakahvilan kukkanen.
Konsertin alkupuolen Luigi Nono –teos Como una ola de fuerza y luz sähköisine vempaimineen ja manipulointineen
johdatteli nerokkaasti, sopraanosolistin (Marisol Montalvo) ja pianistin (Joonas Ahonen) terävöittämänä tähän lempeän intohimoiseen Mahleriin. Nonon sävellys ei kyllä ollut ollenkaan mikään alkusoitto
mutta se pohjusti upeasti Mahlerin vaikutusta.
Tälläkin kertaa yleisö (muutkin kuin Wanha Rouva) läksi tyytyväisenä ja onnellisena kotiin, monta ajatusta ja tunnelmaa rikkaampana. Näin on ohjelmistosuunnittelussa ajateltukin.
"Uskollinen voi olla vain sille minkä muistaa ja muistaa voi vain sen minkä on tuntenut." (Marcel Proust)
Kiasma julistaa totuuden! --> ts. taiteilja Alfredo Jaar: "Taide on tärkein pääomamme.
Mitä elämä olisi ilman kulttuuria? Elämässä ei olisi järkeä. Halusin muistuttaa kaupunkilaisia ja parlamenttia siitä, että mikään ei ole yhtä tärkeää kuin taide", Jaar sanoo.