Perjantaina 15.1.2014, menomatkalla Musiikkitaloa kohti, bussissa mukana ollut jonkinlaiselle seminaarimatkalle reissannut seurue ihmetteli suureen ääneen täysikuuta,
joka mollotti kirkkaalla alkuillan taivaalla. Juupa juu, oli samanlainen kuu kuin mikä roikkui Tampere-Helsinki –moottoritien päällä keväällä 2013
. Kaunis, niin kaunis.
Ja yöllä, kun illan ilkamat olivat ohi ja Wanha Rouvakin matkalla kotiin, tuo samainen kuu oli kalvennut
hopeisen valkoiseksi. Mikä olikin aivan kuin tilattu jatko illan kimaltelevalle konsertille. Hurmaavan sympaattinen solisti, Angela Hewitt kuljetti sormiaan Fazioli-flyygelinsä koskettimilla Mozartin Pianokonsertossa nro 23 A-duuri tavalla,
joka kyllä vangitsi eräänkin kuulijan joka ennen konserttia uhkasi myöhästyä sen verran että tulee mukaan vasta Turangalîlaan..
Jälleen kerran oli ilo seurata solistin ja kapellimestarin yhteistyötä, niin luontevasti se kulki. Tällä työparilla,
Angela Hewitt ja Hannu Lintu, onkin tavallista laajempi yhteistyöura, on musiikkijuhlia ja levytyksiä, joista kai Turangalîlan ohella ajankohtaisin on Mozartin pianokonserttojen levytysprojekti. Pianisti tarjoili ylimääräisenä
Scarlattia. Niin leikittelevät sormet, niin kevyesti musiikkia loihtien..
Sitten valuttiin tungokseen väliajalla. Tungoksesta huolimatta onnistuin törmäämään
seurueeseen, jossa ehkä hiukan herätti hilpeyttä se, kun seurueesta eräs kaiveli salkustaan esille sydämenmuotoisen vaaleanpunaisen heijastimen jossa Kiroileva siili suu suppuralla lähettää suukkoa – varmaan sille
vastahakoiselle siilikaverilleen.. Noh, siili oli kerran takertunut eräisiin turvavöihin ja jäänyt sille tielleen – kunnes nyt palautui takaisin.
Konsertin jälkipuoliskolla räjähti Olivier Messiaenin musiikki-ilotulitus niin täysillä kuin vain ihmiset voivat soittimistaan
saada irti – mutta myös niin hivelevän hiljaa ja vivahteikkaasti kuin vain hyvä orkesteri hyvin johdettuna voi musiikkia soittaa. Lavan täyttävän orkesterin lisäksi mukana iloitteli solisteja neljällä erilaisella kosketinsoittimella, joista suurimman osuuden kapellimestarin vasemmalla puolella urakoi hopeanväriseen iltapukuun pujahtanut Ms. Hewitt.
Oikealla puolella illan erikoisuutta, ondes Martenot’ –soitinta käsitteli Valérie Hartman-Claverie, kapellimestarin edessä celestaa pimputteli Jouko Laivuori ja sit oli vielä yksi erikoinen pianontapaista
ääntä tuottava soittovehje pianistista vasemmalle lavan reunassa. Lyömäsoittimia niin paljon, etteivät lavalle tahtoneet mahtua. 
Kaikkea paljon. Ondes Martinot’ n ääni ujelsi kuin sahansoitto, viiltävän kirkkaasti kaikkea kumua uhmaten. Massiivista, jännittävää, muhkeaa, hiljaista kaunista – jokaiselle jotakin. Ainakin minulle, sopivasti.
Nyt kun kuuntelen ties kuinka monetta kertaa Yle Areenaan
tallennettua esitystä http://areena.yle.fi/tv/2135860 , olen kerta kerralta vakuuttuneempi, että tämä levytys hakee loistavasti paikkansa kaikkien aikaisempien Turangalîla-levytysten joukossa!
Itselläni taitaa olla vain yksi levytys, mutta viimeistään silloin kun tämä RSO-levytys tulee valmiiksi, niitä on kaksi.
Harmittaa ihan vietävästi että Yle on pätkinyt konsertin tallenteen
osiin ja leikannut lopuista iloiset aplodit pois!! Tyylivirhe!!!
Turangalîla-nimi muodostuu kahdesta sanskriitin kielen sanasta, turanga ja lîla, ”which roughly translate into English as "love song and hymn of joy, time, movement, rhythm, life, and death", and described
the joy of Turangalîla as "superhuman, overflowing, dazzling and abandoned" kertoo Wikipedia. Olen aivan samaa mieltä.
- Täydellistä henkilökohtaista ekstaasiani jonkin verran häiritsi suoraan korvaan ujeltava ondes-Martinot’n sähköisesti vahvistettu ääni,
joten nyt voin ensi kerran sanoa että ihanassa Musiikkitalossa on yksi paikka huonompi kuin muut! Mutta sehän ei tässäkään tapauksessa ollut salin vika vaan valtavan ison kaiuttimen.. Itse asiassa en varmasti voisi
kirjoittaa yhtään mitään ellei olisi ollut tuota häiriötekijää, niin syvälle olisin nirvanaan uponnut..
Hidastuksen Mestari yllätti. Turangalîlan kesto
oli ”ihan normaali”, vain noin 1 h 17’.
Myöhemmin Ms. Hewitt jakeli nimikirjoituksia yleisölämpiössä, edelleenkin
hopeanvärisessä iltapuvussaan ja huom: hopeanvärisellä tussilla kirjoitellen! Hopeahiuksinen kapellimestari täydensi jalometalli-iltaani
vastaanottamalla kiitoksia backstagella, väitti ettei ollenkaan ollut ”antanut vielä kaikkeansa” kun Wanha Rouva erehtyi hengästyneenä asiasta kommentoimaan. No joo, kyllähän kuulijankin kierrokset kävivät
täysillä vielä pitkään kotonakin, uskotaan siis! Olisiko voinut ottaa loppuosan uudestaan vaikkapa Rakkauden unen puutarhasta (Jardin du sommeil d’amour) alkaen?
Helsingissä oli konsertin aikana alkanut sataa märkää lunta,
Salossa lumisade loppui ja kuu oli hopeinen.
