Tapahtumia tai sitten ei

Suomen Turku ja Amerikan Los Angeles: kohtaamispaikka Helsinki ja Musiikkitalo! Uskomaton ja mukava yllätys, siinäpä ensimmäinen tämän joulun lahja, ei niin aineeton mutta sitä parempi esimerkki pienenpienestä maailmasta. Tämä lahja ilmoitti kuitenkin heti, oltuaan kohtelias ”Hei, hauska nähdä”, ettei tule konserttiin vaan on menossa ”landelle”. Muistuipa siitä mieleeni eräs entinen Turun kaupunginorkesterin muusikko, joka eläkkeelle jäädessään kertoi ei-tulevansa kuuntelemaan kollegojen soittoa.  ”Ei veturinkuljettajakaan tule eläkkeellä radan varteen junia katsomaan!” 

- Kaukainen ystäväni, Sibbo pojke, oli lomalla.  Lähetin äidille terveisiä.

Muita yllätyslahjoja tuli siinä määrin kuin Musiikkitalo on näiden vajaan 2,5 vuoden aikana ennenkin tarjoillut, eilen ehkä vielä enemmänkin = harvinaisempia. Esimerkiksi yllätys oli se pariskunta, jonka herra oli aikoinaan tiiviisti mukana omassa ay-toiminnassani, rouvakin mukana hiukan toisenlaisessa roolissa.(Toisella oli ajokortti, toisella ei..)  Tapasimme väliajalla, joka loppui aivan liika lyhyeen sillä kuulumisten vaihto pääsi vasta alkuun!  Ovat torstai-sarjan kausikorttilaisia, Wanha Rouva taas jokapäivän lintusarjalainen.  Ihmettelimme kilvan 22-vuotiaan pianosolistin taituruutta.

Mikä tekee lahjasta aineettoman? jos nyt sivuutettaisiin nämä niin sanotut  hyväntekeväisyyslahjat. Onko se aineeton joululahja, jos ei osta uusia joulukortteja vaan kaivelee esiin kaikki vanhat, ylijääneet (lue: kadoksissa olleet) postikortit, kirjoittelee niitä ja liimailee SPR:n tarroja? Tai lasketaanko aineettomiin lahjoihin yllättävät sähköpostiviestit? Riittääkö vain lämmin ajatus?

Itse sain aineettoman super-lahjan eilisessä konsertissa, sen musiikissa ja musiikin tulkinnassa. Wanhan Rouvan on aina joskus vaikea, mukana eläessään,  pitää naamansa arvokkailla peruslukemilla ja omat sormet rauhallisina kun musiikki osuu suoraan sieluun ja sydämeen ja kun huomaa esittäjien saumattoman yhteistyön.

En lakkaakaan ihailemasta orkesterin ja kapellimestarin yhteistyötä!  Bändi on tehnyt kotiläksynsä hyvin, yhteissoitto on hiottu, johtajan tarvitsee vain hiukan kääntää päätä, nostaa kulmakarvoja tai toista, katsoa ehkä vähän pidempään johonkin suuntaan, rypistää joskus kulmiaankin, näyttää käsillään linjat – ja sitten päästää myrsky valloilleen kun sen aika on tai viittoa hiljaisemmaksi.  
– Ihana, ihana Musiikkitalo joka antaa meille mahdollisuuden aivan uudella tavalla uida mukaan esityksiin. (Riippuu tietenkin esittäjistä.. joka virtaan ei huvita upota.)

Eilisen konsertin vetonaula useimmille, koko salin täyttäneille kuulijoille taisi olla nuori pianistituttavuus. Maailmantähti! Ensi kertaa Suomessa! Ulkoisesti hän muistutti kotimaista ”kädet ja peppu ilmaan” –pianotaituriamme nuorempana.  Melkein kaksinkerroin näppäimistön päälle kumartuneena tämä Daniil Trifonov hyppyytti sormiaan ja tukkaansa, meni omaa rataansa, mutta valpas kapellimestari tarkkaili lempeästi solistia ja kuljetti varmana orkesteria sävelvirrassa mukana.

Väliajan tv-haastattelussa Trifonov kiittää orkesteria, konserttisalia ja sensitiivistä kapellimestaria – tosin toimittaja poimi suomennokseen vain talon ja orkesterin. Niin, meillekö Hannu Linnun taito on jo itsestään selvää niin että sen voi hössöttää ohi?

Istuin konsertissa H-katsomossa orkesterin takana, orkesteri näyttäytyi kauniina viuhkamaisena kuviona valkoisella lavalla varsinkin Auerbachin Ikaroksessa. Sooloteoksessa pianisti jäi sopivan etäälle, ei liikaa yksityiskohtia, mutta kuuluvuus oli koko ajan kiitettävä. -  Sanovat että Rahmaninovin kolmas pianokonsertto on maailman vaikeimpia, ellei vaikein.  En ota kantaa, en varmaankaan ole ala-arvoisia tulkintoja kuullut ja jos olen, olen unohtanut.

Katsottuani nyt TV-taltioinnin, huomaan, että voimille käy Rahmiksen Kolmas! Hiki tippuen ja todella, nenä melkein klaviatuurissa kiinni, nuorukainen urakoi. Asian vierestä ihmettelin itsekseni, että milläköhän nuo koskettimien välit kuivataan ja kuka sen tekee, onko Musiikkitalossa flyygelinkuivaajan virkaa? Onhan noita hikisiä taiteilijoita nähty/koettu, mutta ei sentään puroina valuvina. Siis EN ole musiikkikriitikko..

Aina joskus Wanhalle Rouvalle tulee virtuoottisten esitysten aikana mieleen kerettiläisiä ajatuksia, että hämärtyykö musiikillinen ajatus taidokkuuden alle? Onneksi en ole kriitikko, enkä missään mielessä arvioi eilistä Rahmaninov-solistia. Oma on puutteeni, ellen aina saa kiksejä pianonsoitosta, pianisti soittaa hyvin joka tapauksessa kun hänet on kelpuutettu solistiksi ympäri maailmaa. (Lapsiparka!)  En ole muistaakseni ennen kuullut Musiikkitalossa näiden 2 vuoden 4 kuukauden aikana niin massiivista yleisön suosion pauhua kuin eilen.  Villiä suorastaan. Miten paljon siinä oli ihmetystä/nuoruuden kannustusta/tekniikan ihailua/ällistystä? – Mielenkiintoista lukea myöhemmin sellaisten kuulijoiden arvioita jotka tietävät asioista. - Nuori poika, melkein lapsi. Kohtelias, muisti kumartaa moneen kertaan joka suuntaan. 

Mutta millaiseksi elämänsä muodostuu? Trifonovin idoleihin kuuluu mm. Grigori Sokolov. (Tässä yksi kokemus Sokolovista  http://psainio1.wordpress.com/2013/07/14/355/). - Wanha Rouva oli tuonikäisenä jo pontevan poikavauvan onnellinen äiti..

Kuuntelen esitystä netistä, kuvaa käyn silloin tällöin vilkaisemassa, ihailen edelleenkin kapellimestarin – niin, sensitiivinen onkin juuri se oikea sana (jolla Daniil kuvaili Hannua) -  taitoa olla mukana solistin sisäänpäin kääntyneessä soitossa.

Kun päästiin konsertin jälkipuoliskolle, siellä tuli Wanhalle Rouvalle enemmän henkilökohtaisia herkkuja. Uusi tuttavuus, Lera Auerbachin Ikaros yllätti ja singahti saman tien sarjaan ”kuultava uudelleen, mielellään levylläkin”! (Onneksi on nuo tv-taltioinnit.)  RSO:n käsiohjelmassa Antti Häyrynen kertoo Auerbachista (s. 1973) mm. että säveltämisen ja pianonsoiton ohella Auerbach myös maalaa ja kirjoittaa runoja!

– Koska etunimi Lera on meille vähän (?) outo, kerron, että säveltäjä on nainen, venäläissyntyinen mutta New Yorkissa opiskellut/opiskeleva ja asuva. Kun googlasin hänen nimeään, tuli konserttiaikataulusta eilisen tapahtumapaikaksi Agricola Club??? Siis mikä? Oliko hän henk.koht. jossakin Agricola-klubilla kun RSO Musiikkitalossa soitti hänen teostaan? – No joo, toisessa keikkapaikkaesittelyssä oli aivan oikeat tiedot.

Wanhan Rouvan etukäteen mieltämä täky eilisessä konsertissa oli Skrjabinin Ekstaasin runoelma, jonka olin kuullut aikaisemmin Tampereella Tampere Filharmonian ja Hannu Linnun runoilemana. Jäi silloin sarjaan ”kuultava uudelleen”, ja kun se tilaisuus nyt tuli, olin tietenkin paikalla. Kyllä kiitos, kannatti odottaa ja kyllä kiitos, tämä esitys oli vielä vaikuttavampi kuin tamperelaisten..Musiikkitalossa teoksen nousu oli pakahduttava, Wanhan Rouvan pulssi kiihtyi musiikin - ja esityksen - mukana.

Konsertti televisioitiin ja radioitiin suorana kuten muutkin tämän syksyn Lintu-RSO –konsertit.  Koska Wanha Rouva oli lähtenyt liikkeelle ajoissa, välttääkseen bussien joulutungoksen, oli hyvin aikaa kierrellä puolityhjässä Musiikkitalossa ja ottaa valokuvia talon hienoista yksityiskohdista, joita kaikki yleis-urputtajat eivät liene huomanneetkaan, ja osuin myös sattumalta paikalle seuraamaan Yleisradion toimittajien ja teknisten taustahenkilöiden valmistautumista työhönsä ennen kuin televisioitava virallinen osuus virallisten vieraiden kättelyineen yms alkoi.

Konsertin jälkeen loppuhaastattelujen päättymistä aulassa odotteli niin Herra Eduskunnan Puhemiehen rouva kuin Herra Ylikapellimestarin ystävä Wanha Rouva, toinen vei ukkonsa kotiin, toinen antoi ystävälleen joululahjan ja läksi omaan kotiinsa Turkku’. Kotona jo ennen yhtä, sää ihanan leuto, kaupunki rauhallinen eikä yhtään nukuttanut. Suomen Kuvalehden kanssa sänkyyn ja yllätys yllätys: lopultakin yhtenäinen noin 6 tunnin yö.

Nyt taidan mennä katsomaan digiboksilta, miltä eilisilta näytti ja kuulosti. Ikään kuin ulkopuolelta nähtynä.

* * * Myöhemmin illalla.
 http://areena.yle.fi/tv/2087079.  Tuosta se löytyy. Jos musiikki pitkästyttää, suosittelen hyppäämään ohjelman loppupuolelle, noin 2 tuntia 13 minuuttia alusta eteenpäin, ja kuuntelemaan tarkkaan haastateltavien, Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulan, eduskunnan puhemiehen Eero Heinäluoman ja RSO:n ylikapellimestari Hannu Linnun keskustelua, varsinkin kaksi jälkimmäistä herraa pysyvät ”itse asiassa”, laajaa asiaa raapaisten.

- 27.12. Kuunneltuani tuota keskustelua muutaman kerran, oi voi, kyllä kulttuurijohtajalla on vielä matkaa.. olisi ehkä kannattanut miettiä etukäteen repliikkejänsä tarkemmin.  Seuratkaa keskustelijoiden ilmeitä,  Herr Vogel, miten loistavasti hän kiteytti asiat..  Hävettääkö hra Kulttuurijohtajaa kun kuuntelee jälkeenpäin oivalluksiaan?

- Kyllä tästä joukosta yksi ansaitsi Yleisurhoollisuusmitalinsa!