Mixed feelings. Sekavat tunteet/tunnelmat/ajatukset.
Tultuani yöllä Helsingin kaupunginorkesterin konsertista en suinkaan, sänkyyn
ehdittyäni, nukahtanut heti, muutama sivu Mammuttiakin piti tutkia – mutta sitten kahdesta kahdeksaan nukuin sikeästi, heräsin hiljaiseen pyhäinpäivän aamuun.
Wikipedia: Pyhäinpäivä on kristillinen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Alun perin pyhäinpäivä on ollut 1. marraskuuta, kuten se on monessa maassa edelleenkin, mutta
Suomessa sitä vietetään nykyään välille 31.10.–6.11. osuvana lauantaina.
Sanomalehdet tänä aamuna olivat tavallista pulleammat (eivät ilmesty huomenna), joten
ne veivät aikaani runsaat 2 tuntia. Enemmänkin olisin saanut kulumaan, mutta alitajunta tökki jättämään jotkut pidemmät jutut ”tutustun tarkemmin joskus
” –osastoon, siis Wanha Rouva pois pois sängystä!
Jossakin kohtaa sanomalehtiä lukiessa tuli hillitön itku, ehkä siinä, kun silmiini
osui pohjalaissyntyisen vanhuksen kuolinilmoitus ja sen muistosäe:
Kädet paljon työtä tehneet
mua lasna hoivanneet;
kädet väsyneet, kädet rakkaat
puolestani rukoilleet.
Ne peitteellä hiljaisina
lepäävät suonin sinisin.
Ne viimeisen – viimeisen kerran
ovat käyneet ristihin.
Tämä vanhus, melkein 100-vuotiaaksi elänyt, oli vain 18 vuotta nuorempi kuin oma äitini. Monentahoiset
ajatukset laukaisivat haikean ikävän niin menneisyyteen kuin tähän hetkeenkin. Miten paljon jättäydyinkään elämän ruuhkavuosina mukamas-kiireen taakse? 
Kun lopulta vääntäydyin pois sängystä ja muutamat tavalliset, ns. pakolliset aamurutiinikuviot oli kuvioitu, suljin mielestäni pois suurimman osan niistä
tekemättömistä isoista puuhista joita olin ajatellut - ja ajattelen - näinä parina päivänä puuhata. Oli pakko (?) tulla tänne koneelle.
Hyvällä ystävälläni
on syntymäpäivä
, ja kun Hesarissa oli uutinen että koko maassa noin 50000 postilähetystä on perjantaina jäänyt
postinjakajien työtaistelun vuoksi jakamatta, mietin, ehtikö onnittelukorttini perille, pistin sen postilaatikkoon vasta torstaina. Sähköpostissa oli viesti joka pani hälytyskellot soimaan mielessäni, ei mitään syntymäpäivästä.
Kunnioitan kuitenkin ystäväni parahdusta, hän ottaa yhteyttä sitten kun jaksaa. Näinhän se on.
Mutta eilinen, Gustav Mahlerin Sinfonia nro 6 a-molli,
"Traaginen". Piti olla antoisa Mahler-kokemus, yhteinen lapseni kanssa, me Mahler-fanit. Molemmat kuitenkin poistuimme Musiikkitalosta ristiriitaisissa tunnelmissa
, syvempään yhteiseen pohdintaan ei ollut aikaa kun kummankin bussit lähtivät jo klo 22. Ihailimme käyrätorvien loisteliasta soittoa koko pitkän sinfonian ajan, cornon äänenjohtaja
Ville Hiilivirta http://www.duerkhorns.de/fileadmin/downloads/Zeitungsartikel_Ville_Hiilivirta.pdf ja ”meidän
talon entinen”, klarinetistin vuorotteleva äänenjohtaja Anna-Maija Korsimaa olivat lavalla ne, joihin minä kiinnitin eniten huomiota, yhteissoittoa läpi koko sinfonian. Useammin kuin kerran mielessäni häivähti,
millainen kokonaiselämys olisi ollutkaan, jos kapellimestarin korokkeella olisi ollut eräs toinen - ei riitä että huitoo sinne tänne, pitää olla myös persoonaa!
Konsertin kantaesitys oli virolaisen Erkki-Sven Tüürin De Profundis. Käsiohjelmassa olleessa esittelyssä säveltäjä
kertoo teoksestaan mm. näin ”--- on kuin hiljainen rukous, joka hitaasti kasvattaa voimia ja muuttuu yhä intensiivisemmäksi, kunnes se lakipisteeseen saavuttuaan haihtuu hohtaviin korkeuksiin.” Minulta, maallikolta, tuo teos
hohtavine korkeuksineen vilahti ohi, erään toisen mielipide oli että ”alku- ja loppuosa olivat hyvät, keskiosan olisi voinut jättää pois”. Hm. Vaikuttiko uusi istumapaikka kuunteluni intensiivisyyteen – tai sen puuttumiseen? Asioita paremmin tutkineet ovat kuitenkin kelpuuttaneet paikat kiitettäviksi.
Katsoin ja kuuntelin syyskuun alussa Teemalta RSO:n ylikapellimestari Linnun avajaiskonserttia ja saman säveltäjän toista tilausteosta, klarinettikonserttoa Peregrinus Ecstaticus (loistava solisti Christoffer
Sundqvist), sen perusteella odotin tästäkin – jotain aivan muuta.
Ennen konserttia ilta oli Wanhalle Rouvalle iloisten harvinaisempien tapaamisten suma, se tasapainotti jonkin verran konserttimatkakokemustani.
Eräs nuoripari jota kuulemma yhdisti musiikki
(molemmat niitä ihania ”meidän talon entisiä”), seuraavaksi käveli
vastaan käyrätorvensoittaja (tuota samaa sarjaa), HKO:n alttoviulisti (entisiä TFO:n muusikoita ja ”meidän talon..”) ja konserttisalissa kanssamme samalle riville tuli väliajan jälkeen istumaan eräs opettaja,
upea taiteilija ja hieno, keskusteleva persoona, yksi niitä joita kaipailen entiseltä työmaaltani. - Joo joo, emme keskustelleet enää konsertin aikana!
Tänään on paistanut aurinko, edes muutaman hetken. Eilinen/viimeöinen sadekin sateli tyylikkäästi vain silloin, kun olin Musiikkitalon suojissa
tai bussissa.
Taloremontin viimeiset asennukset jatkuvat ensi viikolla, pitäisiköhän remppamiehille tehdä hiukan tilaa kylpyhuoneeseen ja eteiseen? Ei sen vesimittarin asennuksella olisi
niin väliä, mutta ovipuhelin olisi kyllä OK..