Kun muutin remontin alta pois evakkoon, otin mukaan kolme kirjaa: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä viimeisen osan jonka lukeminen minulla oli jäänyt
kesken, John Irvingin uutuuden Minä olen monta ja ajankulutakuuksi Jörn Donnerin Mammutin. Miten sitten kävikään? Proustia en edes avannut, Irvingin luin iltalukemisina sängyssä ja Donneriakaan en avannut.
Irvingin Minä olen monta oli tuttua, helppolukuista Irvingiä ja vaikka sivuja opuksessa oli noin 600, sitä pystyi pitelemään käsissä sopivan kauan, sängyssä selällään maaten. Ja lukemaan.
Mutta tuo Donner? Noin 1000 sivua, kovakantinen, painava. Aika pitkään Mammutti kulki sekaisessa remonttikodissani paikasta toiseen, välillä se jo nostettiin kirjahyllyn ylähyllylle toisten Donnereiden viereen. Sitten totesin
että se oli väärä paikka - kunnes olen lukenut kirjan alusta loppuun.
Niinpä jonakin iltana/yönä asettelin
tyynyt hyvin niskani taakse, puhdistin lukulasit ja otin Mammutin käsiini. Olen aina pitänyt vähän erikoisista ja rohkeista tyypeistä, niistä julkimoistakin joita pintapuolisesti haukutaan ja rökitetään tuntematta
henkilöä tai hänen edustamaansa asiaa tai muuta sanomaa jos vain naama ei miellytä, asenne ei ole sopivassa keskitien linjassa tai jotain muuta vastaavaa.
Jörn Donnerin asenne on näyttänyt ulospäin sopivan ylimieliseltä, puhuukin vielä epäselvästi, aikoinaan tupakkakin kärysi sormissa aina – ärsyttävä tyyppi
useimpien mielestä. Mutta Donner uskalsi (uskaltaa) olla sellainen, minkälaisen imagon hän oli valinnut. Ja millainen hän ON. Näin olen ajatellut vuosikymmenet. Kirjan päähenkilön ajatuksista tulee mieleen, ettei hän
muuta olisi voinut ollakaan.
Kun Mammutti, Jälkeenjääneet tekoset ilmestyi, en seurannut ollenkaan asiantuntijoiden (kriitikoiden) arvioita teoksesta. Harvoin olen näin neitseellisen puhtain ajatuksin aloittanut
uppoamista johonkin kirjalliseen tuotokseen, mutta nyt olin aivan avoin.
Olen nyt vasta sivulla 244, joten en
vielä tiedä, mihin kertomus etenee ja mikä on lopputulos. Muistia(ni) ja arviointia tai siis ajatuksistani kirjoittamista vaikeuttaa hieman se, että lukukokemukseni ajoittuvat aina puolenyön kummallekin puolelle. Kun olen saanut sopivan
annoksen ajatuksilleni, kirja on laskettava lattialle sillä kädet eivät jaksa kannatella sitä pidempään tai ”juonessa” vaihtuu uusi suunta/aikakausi enkä tunne olevani riittävän skarppi seuraamaan sitä,
kun uni hiipii silmiin.
Kuitenkin olen jo näissä alkusivuissa huomannut, että kirjallinen kiihko Jörn Donnerilla on ollut
koko ajan valtava. Jos ei alussa muuten, niin ainakin kirjeitä on kirjoitettu, kun milloin on oltu kesäpaikassa, milloin kaupunkiasunnossa ja äiti usein sairaalassa tai jossakin muualla. Äidille Jörn-poika on kirjoittanut paljon kirjeitä.
Raportteja siitä, mihin pojan aika on kulunut. (Isä oli kuollut kun J oli parivuotinen eikä hän muista isästä mitään.) Kirjeistä näkyy hellyttävästi nuorukaisen varttuminen näsäviisaasta
ja tunnollisesti elämää raportoivasta koulupojasta lukiolaiseksi joka haluaa tietää kaiken ja joka on jotakin mieltä kaikesta. Koulussa tulee törmäyksiä. Mieli palaa ulkomaille jonne hän myös menee.
Tutustumistani henkilöön Jörn Donner sekoittaa jonkin verran se, että osin hän kopioi suoraan kaikki kirjeensä, osin mukana on kuviteltu
dokumentaristi, joka kuvailee Jörniä ja hänen elämäänsä ikään kuin ulkopuolisena. En ole ollenkaan varma
, huomaanko öisissä lukusessioissani aina ne taitekohdat, milloin ”äänessä” on itse Jörkka ja koska taas J:n ”papereiden järjestäjä Fredrik Kock”. Mutta mitä välii,
sama mies muistojen takana!
Sen lukija huomaa jo näistä paristasadasta ensimmäisestä sivusta että nuorukainen Jörn Donner oli urheilullinen. Ystävä-/sukulaispiirissä harrastettiin aktiivisesti yleisurheilua, kilpailtiinkin, kalastettiin ja vaikka mitä. Niin että kyllä Jörn Donnerilla olisi kapasiteettia kulttuuri- ja urheiluministeriksi
siinä kuin Paavo Arhinmäelläkin!
Tänäkin yönä päädyn Mammutin kanssa sänkyyn, kello on nyt 0.43. Lisähuomioita saattaa
seurata myöhemmin.