Ei Wanha Rouva turhaan odottanut nimipäivänsä aattoa vuonna 2013.
Varmaan se ensimmäinen ”ison musiikin” minuun
jättämä jälki on juuri Giuseppe Verdin tekemä ja sieltä hänen monista helmistään kiehtovimmin, parin oopperan lisäksi, hohtaa Requiem, Requiem koskettaa aina. Ainakin, jos valitsee ne esitykset
joita käy kuuntelemassa. Omasta edellisestä kerrastani on kulunut 6 vuotta, silloin oltiin Mikkelin maaseurakunnan isossa puukirkossa, tulkkeina Mariinskin orkesteri ja solistit (+ J. Ryhänen), puikkoa tai hammastikkua liikutteli Valery itse.
Tietenkin, Mikkelin juhlilla kun oltiin.
Äkkiä tulee mieleeni pari muutakin vuosikymmenten
aikana kuultua Requiemia, yksi Helsingin Tuomiokirkossa, orkesterina HKO, soittamassa oli myös lapseni isä, ja me molemmat, lapsi ja äiti, kuulijoina. Toinen (ja eri syistä) Turussa, kun Jorma Panula johti Turun konserttisalissa Requiemin
niin vaikuttavasti, että lupasin hänelle konsertin jälkeen, että muutama tällainen Requiem vielä, niin saa anteeksi
sen että vei erään muusikon Turusta Helsinkiin.. jne.
Kuuntelen parhaillaan eilisen konsertin jälkeen tehtyä haastattelua jossa Ylen toimittajat Koskinen
ja Nuutero, kutsuttuna vieraana kosmologi Enqvist, myöhemmin myös solisti Paasikivi ja kapellimestari 
Lintu
keskustelevat esitetystä teoksesta. Vihan päivä, Dies Irae tuo minulle mieleen 11/9/ -tapahtumat New Yorkissa. Tämä konsertti osui melkein vuosipäivään, tarkoituksella tai ei.
En tiedä, ei taida olla mahdollistakaan kuvailla eilisen illan konserttia konserttina. Ei minun. Koin sen liian henkilökohtaisena. Sanoiksi puettavat tunteet olisi pitänyt kirjata jo yöllä.
Josko silloinkaan. Musiikki on niin valtavaa. Taas kerran pulssiani nostatti myös se, miten hiljaa ja miten hyvin se hiljaa aloitettu musiikki Musiikkitalossa kuului - ja toimi. Requiem tuli suoraan luokseni, ympäröi minut - armolla
ja lohdutuksella. Ja joku väänsi taas kyynelkanavanikin auki, tällä musiikilla kun on suora yhteys sydämeeni. 
Paikkani etupermannolla
oli ihanteellinen kahdenkeskiseen kommunikointiin: he esittivät teosta minulle ja vain minulle: Soile Isokoski, Lilli Paasikivi, Sergei Semishkur (Mariinskin poikia) ja meidän Matti. Paketin piti koossa ystäväni
Linnunpoika joka näytti eläytyvän vähintään yhtä voimakkaasti kuin minä.
http://areena.yle.fi/tv/1993680
Katsottavissa lokakuun alkupuolle saakka.
Mutta ennen kuin tuohon asti päästiin, Wanha Rouva oli yskinyt koko viikon
. Ensin toki aivastellut ja pärskinyt maanantain niin ettei mitään taukoja, yskä hyökkäsi päälle tiistaina. Kun viikon lopussa oli
odotettavissa jotain mistä ei voinut olla pois, piti ottaa (taas) kaikki keinot käyttöön. Maksimaalinen lääkitys (joo joo, reseptilääkkeitä, vaiva kun ei ole uusi), viltti niskassa -lämpöä, lepoa,
sisua ja rakkautta.
Niitä viikon nautittuani lauantain konserttimatka sujui paremmin kuin hyvin, oikeastaan niin ihanasti, ettei taas vuosiin tarvitse menokalenteriin merkitä kenenkään
esitystä Requiemista – se on nyt tässä ja pysyy
14.9.2013. Vaikkakaan TV-taltioinnin
ohjaaja ei ollut ollenkaan tajunnut, miten voimakas teos itsessään on ja että musiikki ja sen esittäjät tässä(kin) tapauksessa riittävät ilman mitään ylimääräisiä kuvituksia! Ja
vaikka naiskuoron puvustus oli lievästi sanoen.. ei löydy lievää sanaa, jääköön siis sanomatta. Rikkoi räikeästi yhdessä niiden taustalle heijastettujen irtokuvien kanssa muuten saumattoman kokonaisuuden!
Wanhan Rouvan olo on nyt väsynyt, mutta onnellinen. Turun päivää
saavat toiset viettää, kaupunki liputtaa ja aurinko paistaa – näissä merkeissä mennään kohti arkea ja kriisikäyntiä hammaslääkärissä..