Tapahtumia tai sitten ei

Maailma on täynnä otsikon kaltaisia sanontoja.  Joskus tuntuu että nykyaikoina on kovin harvoin aihetta muistaa niitä tai palauttaa mieleen.  Mutta aina joskus on. 

Minulle tuli eilen voimakkaasti mieleen tuo otsikossa oleva toteama. Jo puolenpäivän aikaan oli evakkokodistani viety autollinen tavaraa takaisin Turun kotiin, käyty jäätelökaupassa ja Wanha Rouva palautettu takaisin evakkoasuntoon joka "puhdistusoperaation" jälkeen tuntui kumman tyhjältä - paitsi että joka nurkassa oli vielä yhtä ja toista jota mukamas vielä täällä tarvitsen.

Suurin osa hätäisesti haalittua ja tänne mukanani raahattua tavaraa, pääasiassa vaatetta, on ollut aivan turhaa, ei huhtikuun puolenvälin lähes talvisissa oloissa osannut ennustaa, millainen kevät ja kesä on tulossa ja mitä näissä kaikin tavoin oudoissa, vaikkakin hyvinvarustetuissa oloissa oikeasti tarvitaan. Kotona kaikki on ollut aina käden ulottuvilla, totutuissa paikoissa.

Avustava ystäväni oli jo kahdeksalta ovellani, oli sunnuntaiaamuna lähtenyt pitkän matkan takaa seitsemältä, tuli itse tekemänsä kaalipadan/-keiton (on muuten hyvää.. kiitos Ansku!) ja rauhallisen asenteen kanssa.

Kun olin vyöryttänyt ystävälleni viimeisimmän rempparaporttini, rupesimme pakkaamaan ja kanniskelemaan auton tavaratilaan pukupusseja ja muita nyssyköitä. Samalla piti yrittää miettiä, mitäköhän täytyy jättää tänne ellei myöhässä oleva remontti vieläkään etene.. Auts, ns. limonadivaatteetkin (<- ne joilla mennään juhlaan) vietiin jo takaisin Turkuun, mitä jos en pääsekään lähtemään ensi viikonlopun 100-vuotisjuhliin Turusta? vaatepussin takaisinkuljetusta siis. Hm.

Ja mitä jos pääsen muuttamaan täältä vasta esim. keskiviikkona tai torstaina, miten saan vietyä linja-autossa oman peittoni, 2 tyynyäni ja kaikki loput, päivittäin tarvittavat ja tänne vielä jätetyt "roinat"?  Taksimatkoihin ei nyt hetkeen ole varaa ja Turussa asuva sukulainenkin on jossakin muualla.. MITÄ JOS, JOS, JOS!? - Reipas ystäväni lupasi kyllä tulla uudelleen, ja myöhemmin illalla löytyi lähempääkin toinen autoileva ystävätär joka kertoi olevansa kaupungissa keskiviikkona.

Kaukaa tulevat, sunnuntaiksi odottamani rakkaat siirsivät tulonsa maanantaihin. Parempi niin. Wanha Rouva, aikaisen aamun uuvuttamana, otti iltapäivällä torkkuja ja katseli hempeän haikeaa elokuvaa TV:stä. Puhui vain pari kolme puhelua. Aurinko paistoi mutta kestämättömän tukalaa hellettä ei enää ollut. Oli harvinaisen rauhallinen olo.

***

Sähköpostitse, tekstiviesteillä ja puhelimessa olen tämän remppakaaoksen aikana saanut muualla asuvilta ystäviltäni jaksamisen toivotuksia yms kannustusta. Kiitos kaikista! On kuitenkin ollut hetkiä jolloin ne ovat tuntuneet lähes pilkanteolta, vaikka olen hyväätarkoittavan asenteen tiedostanutkin ja ymmärtänyt. Sanat eivät siis aina ole mustimpina hetkinäni tuntuneet riittäviltä - mutta eipä toisaalta puhumattomuuskaan, hiljaisuus.  

Anteeksi.. Wanha Rouva ei pysty luonteenpiirteitänsä  enää piirtämään uusiksimutta onneksi pää vielä pelaa sen verran että tunnistan reagointini.

Viime päivinä olen huomannut että kun mielenmittarini menevät tarpeeksi punaisille, löytyy kipakkaa tsemppiäkin – vaan se, mitä edelleenkin puuttuu, on valta!  Valta määrätä remontin toteuttajia silloin kun aikataulujen paukkuminen jättää meikäläisen roikkumaan epämääräiseen välitilaan. Se epämääräisyys on ollut pahinta, on muuten monessa muussakin asiassa.. Tämän prosessin aikana on tullut esiin myös ällistyttävää välinpitämättömyyttä ja kalseutta hätääntynyttä asukasta kohtaan.

Olkoon nämä tunnelmat opetukseksi itselleni - mutta tuohon sanojenpyörittelyn suohon en tänään, maantaiaamuna, tämän enempää uppoa. Huokaiskaa siis helpotuksesta te ystävät, jotka nämä haja-ajatukset luitte!  Wanha Rouvakin huokaisee ja menee jääkapille hakemaan, arvatkaa mitä? Jälkiruokana suklaata. Sitten otetaan esille pölynimuri. Arki alkaa, erilainen arki kuin vielä viikko sitten.