"Minulle melkein tuli kyyneleet silmiin sinfonian lopussa"
"Melkein? Niin, siinä on sitä suomalaista paatosta
(?)"
"Tässä olisi kuitattavaa, kaksin kappalein"
"Ai oot löytänyt tuollaisenkin"
"Minähän sanoin että rupean opettelemaan Schumannia"
Mutta kun puolta tuntia myöhemmin seisoin Kampin montussa odottamassa bussia, polveni tärisivät
vieläkin. Se ei ollut vain suomalaisen paatoksen voimaa, se oli musiikillisen heimon yhteenkuuluvuutta, onnellisuutta siitä että sain kokea jotain tällaista.
Taas kerran. Kauan olin tätä iltaa odottanut, odotukseni palkittiin moninkertaisesti, tunnelman säilön jonnekin josta käyn sitä nuuskimassa kun oikein ahdistaa.
Sibelius sinänsä puhuttelee, mutta kun sitä soitetaan ja johdetaan niin kuin nyt tänä iltana, kuulijan pulssi ei tasaannu.
Ehkä orkesteri ja kapellimestarikin veivaavat kierroksia alas jonkin aikaa. Mikä taito ja antautuminen lavalla hyökyi! Ehdin loppukliimaksissa häivähdyksenä ajatella, että on onni että
sydämeni on kunnossa, sillä pumppu hakkasi niin raivokkaasti - mutta toisaalta, mikä olisi ihanampi tapa kuolla kuin Sibban Kakkosen hehkuun.. Ehkä Nelonen?
Mahlerin Kakkonen?
Loppuunmyydyssä salissa aplodeerattiin ja hurrattiin kiitoksia niin että katto kohoili,
tämän joukon ja sen johtajan kelpaa lähettää viemään Sibeliusta ulkomaille. Hyvää ja turvallista matkaa!
Sitten rupeankin odottamaan Lemminkäis-sarjaa.. Ja Verdin Requiemia. Ja.. Välillä käyn Tampere-talossa hekumoimassa Mahlerilla (Ysi) ja Straussilla (Vier letzte Lieder).
Ai niin, solistinumerossa
(Tsaikovskin pianokonsertto) EI taputettu ensimmäisen osan jälkeen. 10 pistettä ja papukaijanmerkki kaikille 1700:lle kuulijalle.
Kello on kohta 2.30. Jokohan tulisi uni?