Mikä avuksi kun kroppa kremppaa, mieli ei? Tai kun palkkatyövuosina tutuksi tullut stressikipu iskee nykyisellä vapaallakin? - Pari viikkoa sitten iloitsin Musiikkitalossa Stravinskista
ja sen esittäjistä. Olin potenut niska-/selkäkipua joka ei ollut ajattelun voimalla parantunut, tamperelaisten konsertti sitä jo lievensi, mutta ei poistanut.
Wagneriaanin uskollisuutta koeteltiin eilen paukkupakkasilla, teki mieli jäädä kotiin, mutta sisu ei antanut periksi vaan
oli lähdettävä, koska tiedossa oli tilaisuus jota olin odottanut melkein vuoden. Oli myös uusi istumapaikka kokeiltavana, Musiikkitalohan on jaettu sektoreihin joissa kuulokuva
voi olla erilainen, mutta - myös näkökulma… Ja niin kävi että taas kerran minulla oli huikaiseva onni olla mukana toivelaulukonsertissa! Wagner & Lintu, prioriteetti. Uteliaisuusjärjestyksessä seuraavina Gubaidulina ja G:n oheisena Gluzman & Stradivarius.
Wagnerissa ravistelevaa ffff-pulssimusiikkia (= pulssi nousee yli sadan tai jotain, ei ehdi mitata) mutta myös intensiivistä pppp-soittoa jonka aikana melkein ei voi hengittää, satapäinen muusikkojoukko jota kapellimestarikorokkeelta
liikuttelee ihme, MagicFinger, hän joka näitä toivelaulukonserttejani toteuttaa. (Laatii kyllä ohjelmat minulta kysymättä, ei haittaa, tulos on 100% kuitenkin.)
Melko onnistuneeksi osoittautuneessa uudessa paikassa sain audiovisuaalisen elämyksen – en tiedä, olisinko sitä kestänytkään yhtämittaisesti pidempään kuin nuo 70 minuuttia mutta toivoin silti, en olisi halunnut poistua
salista vaan odottaa lisää ja lisää ja lisää... Lorin Maazelin kokoama ja sovittama kimara Wagnerin Ringistä oli elävä ja toimiva, RSO:n muusikot niin liversivät linnunlauluna kuin murisivat lohikäärmeenäkin ja saattelivat hellästi Brünnhilden uneen, todella,
kautta linjan sanatonta laulua ”Ring ohne Worte”.
Backstagella harmittelin taas kerran etten asu juuri sillä paikkakunnalla missä tällainen elämys kulloinkin on koettavissa. Hankkisinko asuntovaunun? Ai niin, olen palauttanut ajokorttini poliisilaitokselle tarpeettomana,
siis ei.
Gubaidulinan Offertorium, jonka Vadim Gluzman eli ja soitti Stradillaan (”she, not it”), oli maailma jota en nyt pysty sanoin kuvailemaan, ehkä en pystyisi koskaan. Tilanne oli ainutlaatuinen eikä mahdollinen
uusi esitys, joskus jossakin, toisi sitä takaisin. Ohjelmassa kuitenkin loistava pari Wagnerin kanssa – mutta ohjelmanhan olikin suunnitellut…
Kun tämä musiikkia emotionaalisesti kuluttava maallikko lopulta istui bussissa matkalla Turkuun, tunnekuohuja häiritsivät pinnalliset ajatukset kuten että
ei konserttiin vanhalta viinalta lemuten, konsertin aikana ei edes kuiskita vieruskaverin kanssa (varsinkaan superakustiikan Musiikkitalossa!)
eikä taputeta teoksen osien välissä (käsiohjelma kertoo montako osaa musiikissa kulloinkin on)
eikä hidastella oviaukoissa eikä pysähdytä väliajalla sen viinilasin kanssa rupattelukerhoon
keskelle kulkuväylää eikä…
Pikkuasioita, peanuts! 
Wagner vei selkäkipuni!
Huomasin sen jo bussissa, pelkäsin että se on vain hetken huumaa - mutta ei, ei ollut.
Aurinko paistaa ja eilisen tunnelma pysyy
.